Virtuaalitalli Katajalehto

Virtuaalihevosia vuodesta 2014

Foorumi

Post Reply
Forum Home > Hevoset > Nooran talleilut

Emilia Kataja
Site Owner
Posts: 67

Tänne kirjoitan tallista Nooran näkökulmasta

--

Katajalehdon tallin omistaja 9.2.2014 - ♥

March 12, 2014 at 1:30 AM Flag Quote & Reply

Emilia Kataja
Site Owner
Posts: 67

Eli tässä on ensimmäinen tarina Nooran näkökulmasta.


Elämä ei ole täydellistä, vai onko?


- Ei voi olla totta! manasin itsekseni huonoa tuuriani.

Olin menossa koulun jälkeen tallille, kuten joka päivä ja bussi oli juuri mennyt ohitseni. Menin katsomaan bussiaikataulusta koska seuraava bussi tulisi.

- Tunnin päästä! Just tän takia mä vihaan tätä pikkukylää!

Tiesin ihan hyvin itsekin, että tuo lause valehteli, sillä rakastin Kesäjärven kylää yli kaiken.

- No kai mä sitten kävelen, totesin. - Hyvä että mä otin IPodin mukaan.

Laitoin napit korviini ja lähdin talsimaan.

 

Puolen tunnin päästä olin tallin pihassa. Kuuntelin vielä Katy Perryn Roarin viimeiset soinnut ja työnsin laitteen laukkuuni. Olin yltäpäältä märkä, sillä kesken matkan oli alkanut sataa. Avasin tallin oven ja kohtasin heti Emilian katseen. Hän katsoi märkä koira-olemustani ja alkoi hihittää hysteerisesti, mutta samalla hän kysyi:

- Mitä ihmettä sulle on tapahtunu?

- Myöhästyin bussista ja jouduin käveleen, vastasin hieman närkästyneenä.

- Olisit soittanu mulle. Muistat kai, mä oon täysi-ikänen ja mulla on ajokortti, Emilia vastasi hilpeästi.

- Toi olis ollu täydellinen informaatio noin puoli tuntia sitten, sanoin ja mulkaisin serkkuani, mutta pian minuakin alkoi naurattaa.

- No käy syömässä ylhäällä jotain välipalaa ja sitten liikutetaan Fella yhdessä, Emilia sanoi ja hipsin yläkertaan.

 

Istahdin kahvion sohvalle ja noukin uusimman Ponipöhkö-lehden pöydältä. Lukaisin lehden nopeasti läpi ja menin ottamaan jääkaapista ruokaa.

- Nam, täytekakkua! iloitsin ja otin palasen.

Mussutin kakun palan loppuun ja menin takaisin alas. Alhaalla melkein törmäsin ruskeatukkaiseen tyttöön.

- Ai sori! En huomannu sua. Hei, sähän olit se tyttö, joka sillon pari päivää sitten tuli katteleen tänne tallille. Oliko sun nimi Josefiina tai joku..? pälätin tytölle nopeasti.

- Melkein, mä oon Johanna, sano ihan vaan Jossu. Ja joo, sähän olit Noora. Mä aloin hoitaa Disaa, Jossu vastasi.

Tunsin pienen piston sydämessäni. Tiesin, että Disa saisi jossain vaiheessa hoitajan, mutta en tajunnut sen hetken tulevan näin pian. Onneksi pian tajusin, että voisin edelleen kisata Disalla ja ratsastaakin toisinaan joten vastasin reippaalla mielellä:

- Kiva että Disa on saanu hoitajan. Mä kisaan sillä.

Jossun ilme synkkeni heti, joten jatkoin puhumista:

- Älä huolestu! Ei tästä mitään veristä taisteluu oo tulossa. Voit säkin kisata halutessas Disalla.

- Kiva, sillä sä vaikutat tosi kivalta. No, mun pitää mennä putsaamaan ponin varusteita. Moikka! tyttö sanoi ja jatkoi matkaansa.

En ehtinyt vastata mitään, koska tyttö oli ehtinyt jo kauas. Miltähän hoitajana oleminen tuntui? Olin aina nuorempana ratsastanut aina täällä ennen kuin ratsastuskoulua oli ollutkaan. Emilia tai Reetta-täti olivat vuorotellen opettamassa minua Fantilla. Olin kokenut sillä ruunalla kaiken. Laukan lumon, ensimmäisen esteeni, ekat kisat. En ollut koskaan edes käynyt ratsastuskoululla. Nyt on hankalaa muistaa aikaa ennen Fellan tuloa. Sitä aikaa, kun Emilia ratsasti Fellan sijasta Fantilla. Emilia oli kuulemma pienenä ratsastanut tällä seudulla jonkun vanhemman naisen hevosella. Toisaalta tuo aika oli ollut ihanaa, mutta toisaalta en kaivannut sitä yhtään.

 

Havahduin mietteistäni. En tiedä kauanko olin siinä seissyt, mutta tiesin, että Fella olisi hoidettava. Siispä otin Fellan harjasangon ja hain samalla sen satulan ja suitset. Laskin satulan maahan ja laitoin suitset koukkuun, josta nappasin Fellan riimunnarun. Poni oli karsinassa peräpää minua kohti.

- Fella, älä nyt jaksa aina tota. Ollaanhan me jo ihan hyviä tuttuja, valitin ponille.

Fella ei tehnyt elettäkään minuun päin, joten avasin karsinan oven ja pyydystin sen. Olin jo koulussa vaihtanut tallihousut, joiden taskussa oli useimmiten leipäpaloja, joten noukin yhden sellaisen niiden taskusta. Fella söi sen ahnaasti ja tuuppasi minua päällään saadakseen lisää.

- Kappas vaan. Mörökölli muuttui leivän ansiosta kuin taikaiskusta enkeliponiksi, naurahdin ja rapsutin Fellan otsaa.

Sidoin Fellan kiinni vetosolmulla ja noukin kumisuan ämpäristä. Fella liikkui hieman hermostuneesti harjatessani sitä, mutta rentoutui puhellessani sille rauhoittavasti. Fella melkein nukkui harjatessani sen loppun ja ottaessani kaviot. Noukin tottuneesti ämpäristä jännesuojat Fellan etujalkoihin ja hivutussuojat takajalkoihin. Silloin Fella aloitti diivailunsa taas ja alkoi kuopia jaloillaan sekä nirskutella hampaillaan. Kerran se melkein purikin. Siinä samassa läpsäytin sitä kaulalle ja ärjähdin:

- Fella, EI!

Poni hypähti sivuun, mutta totteli siitä eteenpäin. Laitoin äkkiä vielä satulan ja suitset sekä laitoin Fellan otsatukan letille, jotta se näkisi sen alta jotain. Sitten kerroin Emilialle, että olemme valmiina ja lähdimme yhdessä kohti maneesia. Olimme sopineet, että Emilia lämmittelee Fellan rauhalliseksi, jotta minulla on jotain mahdollisuuksia sen kanssa. Sillä välin puin kypärän ja lämmittelin itseni. Hetken päästä Emilia pysähtyi kohdalleni ja sanoi:

- No nyt tää on aika rauhallinen. Pääsette hyppään tänään vähän korkeempia.

Vatsan pohjassani muljahti hieman. Olin hypännyt elämäni aikana paljon, mutta Fella on ehkä viisi kertaa Disaa vaikeampi ratsastettava. Olin sitä paitsi hypännyt Fellalla vain ehkä korkeintaan viiskymmentä senttisen esteen. Kuitenkin myönnyin ja talsin kentälle. Fellan koosta huolimatta pääsin sen selkään helposti ja aloin lyhentää jalustinhihnoja. Kun olin valmis, painoin pohkeeni Fellan kylkiin ja liikautin lantiotani eteenpäin vievästi. Tiesin, että vaikka Fella olisi rauhallinen, niin silti se lähtee erittäin pienistä avuista eteenpäin. Niin se tekikin ja lähti talsimaan reipasta käyntiä eteenpäin. Hetken päästä siirsin Fellan jälleen pienillä avuilla raville. Fellan askel oli suurta ja pompottavaa, mutta silti Emilia kehui minun istuntaani. Sen jälkeen laukkasin hieman ja aloin tulla puomi-ristikko-linjaa molempiin suuntiin. Fellaan oli vaikea saada kontrollia, mutta muutaman toiston jälkeen onnistuimme jo ihan hyvin. Sitten Emilia nosti esteen noin 50 senttiä korkeaksi. Lähdin tulemaan itsevarmasti esteelle, mutta Fellalla oli erilaiset kuviot ja ohjauksestani huolimatta se meni ohi esteestä.

- Uudestaan! Emilian ääni kaikui maneesissa. - Tällä kertaa vähän rauhallisemmin ja sisäpohkeella enemmän vaikuttaen.

Tulin esteelle uudestaan ja tällä kertaa Fella hyppäsi, mutta tällä kertaa kauhean ninjaloikan, jonka seurauksena jouduin kaulalle.

- Toivotonta! Emilia puuskahti ja korotti esteen 60 cm:n korkeuteen selittäen, että Fella alkaa kunnioittaa estettä paremmin.

Lähdin esteelle ja hidastin Fellan laukkaa hieman. Hidastus, kevyt istunta, myötäys. Hidastus, kevyt istunta, myötäys. Toistelin litaniaa mielessäni ja pääsimme kunnialla esteen yli.

- Nyt oli hyvä! Tuu toiseen suuntaan ja sit mä korotan, Emilia sanoi.

Hyppäsin toiseenkin suuntaan pariin kertaan ja hypyt menivät jo paljon paremmin. Emilia korotti esteen suoraan 80 senttiseksi. Ihmettelin sitä, mutta lähdin mukisematta esteelle.

Tulimme esteelle erittäin nopealla vauhdilla. Hidastukseni eivät tehonneet ja menimme jälleen ohi. Tiesin jo ilman sanomistakin, että tulisin uudestaan joten lähestyin estettä uudestaan. Este näytti yhtäkkiä korkeammalta, mutta en välittänyt siitä. Tällä kertaa tempo oli täydellinen. Kolme laukka-askelta ennen estettä Emilia huusi:

- Mä korotin sen esteen 90 senttiseks ennen kun sä lähit lähestyyn sitä uudestaan!

Mitä!?!, oli ensimmäinen ajatus päässäni, mutta en enää ehtinyt paeta vaan oli hypättävä. Fella aisti, että kyseessä oli jotain tärkeää, joten se liisi ilmavaralla esteen yli. Kiljahdin innosta ja rohjahdin ponin kaulaan halaamaan sitä kunnolla.

 

When you say, "Yeah, " I say, "No."

When you say, "Stop, " all I wanna do is go, go, go!

 

You, you –the other half of me-e

The half I'll never be-e

The half that drives me crazy!

You, you–the better half of me-e

The half I'll always need, need!

We both know

We're better in stereo!


Toi loppu oli aika tönkkö, mut muuten mä oon ihan tyytyväinen. :) Toi laulu on muuten Dove Cameron - Better In Stereo. Aattelin et se sopii tähän ihan hyvin.

 

--

Katajalehdon tallin omistaja 9.2.2014 - ♥

March 12, 2014 at 1:33 AM Flag Quote & Reply

Emilia Kataja
Site Owner
Posts: 67

Jotain niin mahtavaa, ettei sitä voi sanoin kuvailla



Sen jälkeen, kun Emilia oli paljastanut omistavansa ajokortin, olin passuuttanut hänet hakemaan minut joka päivä koulusta. Nyt neljäntenä päivänä Emilia osoitti jo vähän kyllästymisen merkkejä kaartaessaan koulun pihaan Volkswagenillaan.

- Koska sä alat kulkea taas bussilla? Vaikka mulla onkin ajokortti, ei se tarkota, että mä oon sun henkilökohtainen taksikuski, Emilia marmatti istahtaessani auton penkille.

- No okei, maanantaina mä alotan bussilla kulkemisen. Mutta nyt mä oikeesti tarviin taksikuskia, koska mulla on nää kaikki yökylä-kamat, vastasin.

Olin menossa tallille yöksi koko viikonlopuksi. Hassua, ennen menin aina Emilia-serkun luokse yöksi, mutta nyt menin tallille yöksi, vaikka nukkuisin silti päärakennuksessa minulle tarkoitetussa huoneessa.

- No ehkä niinkin, Emilia hymähti ja kaasutti pois koulun parkkipaikalta.

 

- Okei, alotetaan sillä, että sä viet tavaras huoneeseesi ja tuut sen jälkeen alhaalle kahville, tai no, sun tapauksessa limsalle, Emilia selvensi tilanteen.

Nyökkäsin ja tarvoin kera laukkujeni yläkertaan portaiden naristessa. Avasin huoneeni oven ja huokaisin ihastuksesta - kuten aina nähdessäni tuon huoneen. Huoneessa oli iso ikkuna, jossa oli hempeänvaaleanpunakukikkaat verhot. Ikkunasta oli mahtavat näkymät koko tallipihalle, juuri nytkin näin hevosten tarhaavan. Huoneessa oli myös vinokatto, kirjahylly, lipasto peileineen ja ihanan pehmeä sänky. Huone oli ennen ollut Emilian, mutta hänen kasvettuaan siitä tuli minun vierashuoneeni. Heitin laukkuni äkkiä sängylle ja rymistelin alakertaan.

 

Alakerran pöydän äärellä istuivatkin jo kaikki - Emilia, Kristian, Reetta-täti ja yllätyksekseni äiti ja isäkin istuivat pöydän ääressä.

- Äiti, iskä? Mitä te teette täällä? kysyin varmasti erittäin kummastuneen näköisesti.

- Olemme täällä jutellaksemme yhdestä asiasta, äiti sanoi vakavasti.

Olin jo varma siitä, että minut haukuttaisiin jostain tekemästäni asiasta, joten aloin miettiä pakosuunnitelmaa. En kuitenkaan ehtinyt kauaa miettiä, kun isä viittoi minut istumaan, joten istahdin vastahakoisesti tuolille.

- Kuten tiedät, minä ja isä olimme vähän skeptisiä siitä, että pystytkö aktiivisen tallilla käynnin lisäksi hoitamaan kouluasiat kunnolla. Olemme nyt huomanneet, että koenumerosi ovat jopa parantuneet ja olet jaksanut opettajiesi mukaan keskittyä paremmin. Sitten kyselimme Emilialta, miten tallilla on mennyt ja hän sanoi, että olet kehittynyt valtavasti sekä ratsastajana että hoitajana Fellan kanssa. Kysyimme häneltä myös olisitko valmis omistamaan hevosen ja Emilia sanoi, että olisit todellakin valmis, äiti päätti puheensa hieman vihjaillen.

- Mä siis saan oman hevosen? kysyin varovaisesti ja äiti nyökkäsi.

Istuin mykistyneenä tuolilla, kunnes tajusin tilanteen ja aloin pomppia mäsaanhevosen-litaniaa kiljuen, jonka jälkeen halasin kaikkia huoneessa - mukaan lukien Mirriä ja Mörriä.

- Sinun kuitenkin täytyy luvata, että kouluhommat sujuvat edelleen yhtä hyvin ja Emilia vähän toivoi, että jatkaisit Fellan hoitajana, isä sanoi, kun olin vähän rauhoittunut.

- Joo, mä lupaan kouluhommat sujuu yhtä hyvin, jatkan Fellan kanssa, ratsutan vieläkin tarvittaessa muitakin poneja ja ja ja..., en tiennyt miten jatkaa.

- Emilia on kuulemma etsinyt jo lehti-ilmoituksista myytäviä poneja ja ajattelimme, että tänä viikonloppuna lähtisitte koeratsastamaan niitä, äiti vielä lisäsi.

Katsahdin Emiliaan, joka hymyili rohkaisevasti.

- Tietty lähden Emilian kanssa, en tiiä ketään parempaa, joka mun kanssa vois lähtee, sanoin hymyillen.

- Emilia onkin mahtava nainen. Sen ansiosta sä kuulemma hyppäsit jonain päivänä 90 senttiä Fellalla, Kristian sanoi aloittaen uuden keskustelun.

 

”Rakas päiväkirja,

äiti ja isä kerto tänään, että mä saan oman hevosen. Niinpä me lähdettiin Emilian kanssa heti kattoon myytäviä hevosia. Ne oli tosi ihania ja söpöja, mutta niistä ei mikään tuntunu sopivalta. Kaikki oli joko liian rauhallisia, villejä, pieniä tai isoja. Mä haluaisin sellasen aika omapäisen ja aika ison ponin, jonka kanssa vois sekä kisata että mennä rauhallisia maastolenkkejä metsässä. Se olis sellanen, jonka kanssa mä saisin olla oma itseni. No, huomenna on uus päivä. Mä kirjotan taas huomenna.

Moikka!”

 

Kävin päässäni juuri kirjoittamani tekstin läpi ja suljin päiväkirjani. Voi kun eteen sattuisi juuri täydellinen poni minulle. Sitten painoin pääni tyynyyn ja nukahdin melkein saman tien.

 

- Hei, Noora, katsos tätä, Kristian sanoi aamiaispöydässä ja näytti lehteä.

 

”Myydään tai annetaan ylläpitoon kiltti ja reipas ratsuponitamma. Poni on 8-vuotias ja se on tuotu Virosta Suomeen vuonna 2009, kun poni oli 3-vuotias. Perusterve, säkäkorkeus n. 139 cm. Tammalla on kisattu kenttää helpoissa luokissa, esteitä jopa 110 cm:n tasolla ja koulua tasolla helppo A. Poni taipuu hiukan kuumua ja on välillä omapäinen, joten ei ole ihan aloittelijoiden ratsu. Tule katsomaan ja ihastumaan! Yhteyden otot sähköpostiin [email protected]

Hintapyyntö: 5000 e”

 

- Hei, toihan on just sellanen mitä sä etsit! Emilia huudahti.

 

Pakko sanoa, ettei lehti-ilmoituksen perusteella poni mielestäni kuulostanut kovin hyvältä, mutta pian kuitenkin Emilia sopi koeratsatuksen. Eero Tuttari paljastui ratsastuskoulun omistajaksi, joten nyt pääsisin ensimmäistä kertaa jollekin muulle kuin Katajalehdon ratsastuskoululle. Matkaa ratsastuskoululle oli noin tunnin verran, mutta matkalla juttelimme Emilian kanssa kaikesta hevosen omistajuuteen liittyvästä, joten aika meni nopeasti.

 

Olimme vihdoin perillä ja hyppäsin ulos heti auton pysähdyttyä. Venyttelin vähän kylkiäni, kunnes Emilia tuli ja lähdimme yhdessä tallia kohti. Silmäilin samalla ratsastuskoulun pihaa. Se oli todella iso verrattuna Katajalehtoon. Pihalla oli kaksi isoa kenttää, kaksi isoa tallia ja kaksi isoa maneesia - kaikkea oli kaksin kappalein ja kaikki oli isoa.

- Noora, mitä sä jäit jumittaan, Emilia huhuili.

- Kattelin vaan, kuinka iso tää ratsastuskoulu onkaan, sanoin juostessani Emilian kiinni.

- Niin on, mut mä muistan suunnilleen missä on mitäkin, sillä mä joskus kävin Fantilla kisaamassa täällä, Emilia muisteli.

Niin, Emilia oli kisannut kaikissa tunnin ajomatkan säteellä sijaitsevissa ratsastuskouluissa. Niinpä hänen muististaan suuntasimme suurempaan talleista. Siellä tapasimme miehen, joka esittäytyi Eero Tuttariksi.

- Hei, olen Emilia Kataja ja tässä on serkkuni Noora. Sinä olet siis tämän ratsastuskoulun omistaja, Emilia varmisti ja mies nyökkäsi, joten Emilia jatkoi: - Me tulimme koeratsastamaan myytävää ratsuponitammaanne.

- Ai te olette ne ostajat. Yksi hoitajista onkin jo laittanut ponin jo valmiiksi, Eero vastasi reippaasti.

- Saanko käydä katsomassa ponia? kysyin.

- Tietenkin. Käänny tästä oikealle ja tamman karsina on kolmantena, Eero neuvoi ja jäi juttelemaan Emilian kanssa.

Käännyin oikealle ja menin neljännelle karsinalle.

- Moi poni, lepersin, kunnes karsinan hevonen nosti päänsä ja tajusin sen olevan valtava.

- Ups, väärä karsina, totesin nolona ja muistin, että olisi pitänyt mennä kolmannelle karsinalle.

Siispä astuin viereiselle karsinalle ja näin karsinassa varmasti maailman suloisimman ilmestyksen. Poni oli kärpäskimo, sen harja sekä häntä olivat kiharat ja sillä oli vaaleanpunaista ihoa turvassa. Sillä oli tosi kauniit silmät ja se tuli heti ovelle siliteltäväksi. Rapsutin ponia harjan juuresta ja katsoin sen nimikylttiä.

- Céleste, onpa sulla kaunis nimi, kehuin ja arvelin nimen perusteella ponin olevan ranskalainen ratsuponi.

 

Hetken päästä Eero ja Emilia tulivat paikalle. Kuulin heidän keskustelevan jotain ratsastustaidoistani.

- Tapasitkin jo Cellen. Tiesitkö, että sen virallinen nimi tarkoittaa ”taivaallista”? Eero kysyi ja pudistin päätäni.

En kyllä myöskään tiennyt sitä, että sitä kutsutaan Celleksi, mutta mitäpä siitä.

- No, eiköhän mennä jo kentälle, Eero sanoi ja viittoi yhden tallitytöistä taluttamaan ponin kentälle.

- Mä kyllä mielummin talutan itse, sanoin Eerolle, joka viittoi tytön pois. Ilmeisesti tällä tallilla tallitytöt tekevät kaiken.

 

Pian olimme jo kentällä ja olin selässä säätämässä jalustinhihnoja. Celle steppasi allani hermostuneesti ja rauhoittelin sitä rapsuttelemalla.

- Kun sä oot saanu jalkkarit säädettyä, mee eka käyntiä ja sitten koita ravia ja laukkaa. Lopuks vielä testataan esteitä, Emilia huusi kentän reunalta.

Sain jalustinhihnat säädettyä, joten painoin pohkeillani Cellen käyntiin. Celle lähti kulkemaan reipasti käyntiä puhallellen ilmaa sieraimistaan. Tein voltteja ja pysähdyksiä molempiin suuntiin, jonka jälkeen nostin ravin. Celle ravasi pehmeästi ja pitkää askelta, kunnes se yhtäkkiä hyppäsi uran sisäpuolelle ja säntäsi laukkaan. En kuitenkaan pelästynyt, vaan käänsin Cellen pienelle voltille ja siirsin sen takaisin raviin. Menin ravia molempiin suuntiin pari kierrosta ja huomasin, että Celle on erittäin säikky. Nostin kuitenkin laukan ja Celle nosti reippaan ja pyörivän laukan. Laukassakin se oli säikkynä ja se teki taas hieman sinkoiluja, mutta en edelleenkään tippunut.

- Mä tein 50 senttisen esteen tonne. Koita hypätä, Emilia huusi.

Ohjasin Cellen esteelle ja tunsin, kuinka se kiihdytti vauhtia. Onneksi se myös hidasti yhtä helposti kuin kiihdytti, joten sain sen hallintaani helposti. Huomasi, että ponilla on kisattu esteitä, sillä sen hypyt olivat kerta toisensa jälkeen aina yhtä rohkeita ja isoja. Kuitenkin yhden hypyn jälkeen poni pelästyi tuulen kahinaa puun lehdissä, jolloin se kääntyi salamannopeasti ja lähti kiitolaukkaan. Ensimmäistä kertaa tänään roikuin kaulalla ja tipuin Cellen tehdessä isoja pukkeja.

- Ei kai sattunu? Emilia huolestui.

- Ei, mä oon ihan kunnossa, sanoin ja nousin Eeron pyydystämän Cellen selkään.

Tein vielä kunnon loppuverryttelyt ja laskeuduin alas Cellen selästä.

- Anteeksi, että koeratsastus meni noin huonosti, Eero pahoitteli.

- Ei se mennyt huonosti. Celle on juuri sellainen poni, mistä olen unelmoinut, sanoin hymyillen ja enkä vaan siksi, että olin rakastunut poniin jo ensisilmäyksellä.

- Mutta kerro kuitenkin totuus, jatkoin.

- Totuus? Eero kysyi hämmentyneenä.

- Niin, totuus. Totuus siitä, miksi myyt näin hyvän ponin pois ratsastuskoulusta, selvensin tilanteen.

- No hyvä on. Celle on viime aikoina tiputellut ratsastajia eikä kukaan enää uskaltanut ratsastaa sillä, joten päätin myydä sen. Se on ollut ratsastamattomana kaksi viikkoa, josta sen säikkyminen johtuu. Se saattaa olla vain kengitysvirhe, mutta en halua ottaa riskiä, Eero sanoi masentuneesti, sillä luuli, että muutan mieleni ponin suhteen kuultuani tuon.

- Oli se sitten kengitysvirhe tai mikä tahansa, minusta tuntuu, että Noora haluaa ponin silti, Emilia nauroi katsahtaen minuun ja minä nyökkäsin.

- Tuliko sitten kaupat? Eero kysyi uudelleen ilahtuneesti.

- Tuli, minä ja Emilia sanoimme yhteen ääneen.

 

Pian ajoimme kohti kotia Emilian kanssa. Olimme sopineet Eeron kanssa, että Celle muuttaisi Katajalehtoon viikon päästä, jota ennen Eero hoitaisi ponin kengityksen kuntoon. Olin onnellinen, sillä olin saanut juuri unelmieni ponin.



Noora siis sai Cellen ja se muuttaa pian Katjalehtoon. Uusia hevosia, jee! 

 

--

Katajalehdon tallin omistaja 9.2.2014 - ♥

March 18, 2014 at 1:33 AM Flag Quote & Reply

Emilia Kataja
Site Owner
Posts: 67

Poni kera persoonan


Olin melkein haljeta jännityksestä. Cellen ostamisesta oli viikko ja tänään se tulisi Katajalehtoon. En ollut saanut viime yönä nukuttua kunnolla, sillä jännitin niin paljon. Nytkin minuutit tuntuivat matelevan hitaasti. Katsoin kännykkäni kelloa jo kolmatta kertaa viiden minuutin sisään. 11.56, kello on siis melkein kaksitoista, jolloin Cellen oli määrä tulla.

- Jännittääkö? Emilia kysyi kuin lukien ajatukseni.

- Arvaa vaan, puuskahdin ja katsoin kelloa jälleen.

- Nyt lopetat sen kellon toljottamisen, poni tulee silloin, kun se tulee, Emilia toppuutteli.

- Ehkä niinkin, huokaisin.

Siinä samassa näimme auton ja trailerin kaartavan pihaan.

- Nyt se tuli! kiljaisin ja miltei juoksin parkkipaikalle.

- Odota meitä! Emilia huusi viitaten itseensä ja Kristianiin.

 

Melkein kihisin jännityksestä, kun Emilia, Kristian ja Eero ottivat Celleä ulos trailerista. Kuulemma se tulee sieltä aina niin vauhdilla, että voisin olla vaarassa, jos auttaisin sen ulos tuomisessa.

- Olen valmiina! Eero huusi trailerin sisältä Emilialle ja Kristianille, jotka avasivat trailerin luukun kuultuaan tuon.

Celle tepasteli ulos trailerista nopeasti ja itsevarmasti. Henkäisin, sillä Celle oli yhtä kaunis kuin koeratsastuksessa. Joku oli letittänyt sen otsaharjan, sillä oli kaunis vaaleanpunainen loimi ja samaa sävyä oleva riimu sekä jalassa kuljetussuojat.

- Tule hakemaan ponisi, Eero huikkasi minulle ja tepastelin Cellen luokse. Tartuin riimunnaruun ja rapsutin ponia. Minusta tuntui vähän siltä, että se olisi voinut lähteä pakoon minä hetkenä hyvänsä.

- Kengittäjä kävi eilen ja totesi, että kengitys tosiaan oli pielessä, joten uskon, että poni on nyt rauhallisempi ratsastaa kuin koeratsastuksessa. Saatte muuten pitää tuon loimen ja annan myös Cellen satulan ja suitset, mutta kuljetussuojia en voi antaa. Riimua ja minkäänlaisia suojia ei myöskään meiltä saa, joten kun poni on viety talliin, tuokaa riimu takaisin minulle, Eero kertoi.

- Kiitos, että annatte niinkin paljon. Noora itse asiassa jo eilen halusi hevostarvikeliikkeeseen ostamaan riimun, joten sellainenkin on jo valmiina, Emilia naurahti.

- No sehän on vaan hyvä, että on jo valmistauduttu, Eerokin nauroi.

 

Kun Emilia ja Eero olivat saaneet asiat selviksi, pääsin vihdoin taluttamaan Cellen talliin. Tunsin ylpeyttä taluttaessani samalla, kun talutustuntilaiset huokailivat Cellen olevan todella nätti. Moni kyseli myös, että tuleeko se tunneille. Talutin Cellen tyhjään karsinaan Nompun viereen ja riisuin siltä riimun. Vein riimun äkkiä takaisin Eerolle, joka kiitti ja lähti ajamaan kohti ratsastuskouluaan. Sitten menin takaisin Cellen karsinalle, jonne oli syntynyt jo talutustuntilaisten kokous, ja otin Celleltä loimen pois. Sitten vastailin talutustuntilaisten kysymyksiin, kuten ”mikä sen nimi on?”, ”omistatko sä sen?” ja ”mikä sen lemppari jätskimaku on?”. Kun Emilia tuli huhuilemaan ovatko talutustuntilaiset valmiita, heihin tuli vipinää ja jäin viimein Cellen kanssa kahden. Pyörittelin sormillani sen pitkää harjaa ja mietiskelin samalla kaikenlaista. Minuutit kuluivat, mutta minusta tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.

 

Oletin, että oli kulunut noin puoli tuntia, sillä talutettavat lapset olivat tulleet takaisin talliin. Nyt kuulin heidän keskustelevan siitä, kuinka Disa oli ollut hurjana tunnilla. Kuitenkin pian puheet ja katseet keskittyivät taas Celleen. Tajusin, että taas tulee kauhea kysymystulva ja näin parhaakseni painautua karsinan nurkkaan matalana. Huomasin, että Reetta oli tullut lasten kanssa karsinalle ja viitoin hänelle käsilläni, että veisi lapset pois.

- Lapset, haluatteko te kaakaota yläkerrassa? pelastava enkeli-tätini kysyi lapsilta.

Joo-kiljaisuja kuului kaikkialta ja lapset suuntasivat yläkertaan.

- Kiitti! kuiskasin.

- Ei kestä kiittää, mutta jos aiot vielä liikuttaa sen jollain tavalla, kannattaa lähteä äkkiä ennen seuraavien ratsastajien tuloa, Reetta naurahti vinkaten silmäänsä.

Naurahdin takaisin ja lähdin hakemaan Cellen harjoja, jotka olimme myös ostaneet eilen Ponyz-nimisestä hevostarvikeliikkeestä. Nappasin ämpärin ja kannoin sen Cellen karsinan eteen. Otin ensin kovan harjan. Huomasin, että Celle on aika arka kyljistään, sillä se oli aika ärtynyt, kun harjasin sitä. Niinpä harjasin sen loppuun aika varovaisesti, mutta pikavauhdilla ja otin kaviotkin. Olin päättänyt, että taluttelen Celleä maneesissa ja kysyn Emilialta saanko osallistua talutustunnille, mutta ilman ratsastajaa. Siispä laitoin riimun vasta nyt Cellen päälle ja napsautin vielä riimunnarun lukon riimuun kiinni. Nyt olin valmis lähtemään.

 

- Saanko mä osallistua Cellen kanssa tunnille? kysyin päästyäni maneesiin.

- Joo, jos lupaat, ettet ala sooloileen mitään vaan teet samoja tehtäviä, kun muutkin ellen mä anna jossain kohtaa sulle erityislupaa, Emilia kertasi säännöt.

- Mä lupaan, sanoin.

- No hyvä. Mee sitten uralle, ollaan menossa alkuraveja, Emilia kertoi.

Aloin verryttelemään ponia muiden mukana ja kuuntelin, kun lapset kyselivät taluttajiltaan Cellestä.

- Jätetään sitten ravit pois ja lähdetään Noora ja Celle kärjessä käynnissä tulemaan näitä neljää puomia pitkän sivun uran sisäpuolella. Ja Noora, voit tulla puomit halutessasi ravissa, Emilia ohjeisti.

Otin tietenkin etuoikeuksistani kaiken irti, joten maiskautin Cellen raviin. Cellen askel oli pitkää, mutta sain hidastettua sen ravin sopivaksi puomeille. Muutaman toistokerran jälkeen kyllästyin.

- Tää on tylsää, voinko mä vielä mennä tonne toiselle puolelle? kysyin toiveikkaana.

- Joo, mee vaan. Se on ehkä parempikin niin, Emilia sanoi lievästi helpotusta äänessään.

 

Päästyäni toiselle puolelle, päätin hyppyyttää Celleä hieman. Sopivasti siellä oli luultavasti edelliseltä päivältä jäänyt esterata, jota madalsin Cellelle sopivaksi, noin 30-senttiseksi. Radassa oli neljä estettä, joista yksi oli ristikko, kaksi pystyjä ja yksi oli okseri. Maiskautin Cellelle saadakseni sen laukkaan. Sen laukka kyllä oli vähän jotain ravi-laukka sähellystä, mutta en välittänyt vaan ohjasin sen ristikolle. Celle pomppasi isosti ja otteeni melkein kimposi riimunnarusta. Sain kuitenkin narun takaisin hyvin käteeni ja Cellekin oli nostanut kunnon laukan, joten lähestyimme pystyä. Nyt pysyin mukana paremmin ja saimme okserille loistavan tien. Okserilla Celle kuitenkin oli erimieltä ja pomppasi ninja-loikan esteen yli ja vetäen narun samalla pois kädestäni.

- O-ou, tästä ei voi seurata mitään hyvää, kauhistuin muistaessani talutustunnin.

Celle tähtäsi viimeiselle pystylle ja hyppäsi sen yli. Onnekseni se kuitenkin siirtyi raviin ja ravasi aidan luokse, josta Emilia sai ponin kiinni.

- Sori, mutisin hakiessani Cellen Emilialta.

- Ei se mitään, eihän se vielä ehtiny edes aiheuttaan mitään tuhoa, Emilia vastasi ja rapsutti Celleä leuan alta.

Päätin, että liikutus saisi jäädä tältä päivältä tähän, vaikka en mitään kunnollista aikaan saanutkaan ja lähdin talutustuntilaisten kanssa talliin.

 

- Sä oot kyllä niin älyttömän lutunen poni. Mikä onni, että me löydettiin sut siitä lehti-ilmoituksesta, hempeilin Cellen karsinassa, kun se nappasi leipäpalan kädestäni.

- Vielä joku päivä me kiidetään pitkin peltoja laukassa, lupasin sulkiessani Cellen karsinan oven.

 



Argh, mä niin vihaan noita maneesikohtauksia, mutta en keksiny mitään parempaakaan. Niistä tuli ihan liian tönkköjä ja tyhmiä tai sitten mä oon liian kriittinen ittelleni (tai no mä oon jokatapauksessa liian kriittinen ittelleni), mutta niistä kyllä tuli ihan kamalia.

--

Katajalehdon tallin omistaja 9.2.2014 - ♥

March 22, 2014 at 1:08 AM Flag Quote & Reply

Emilia Kataja
Site Owner
Posts: 67

Koruhan sekin on


 

Pyöräilin haukotellen, mutta ripeästi kohti tallia. Olimme Emilian kanssa sopineet, että hän soittaisi minulle melkein heti, kun varsa syntyy ja tässä minä olin, pyöräilemässä kolmelta aamulla kohti tallia. Bussit eivät vielä tähän aikaan kulkeneet ja vanhempani eivät minua olisi vieneet. Niinpä olin laittanut heille nopeasti lapun, missä olin ja olin hypännyt pyöränromuni selkään. Olin varmasti melkoinen näky, tukka takussa ja vaatteetkin ties miten yöpaidan päälle vedettynä.

- Äkkiä, äkkiä, äkkiä nyt! touhotin ääneen puoliksi pyörälleni, puoliksi itselleni.

Enää pari minuuttia ja olisin perillä.

 

Jarrutin pyörääni voimakkaasti tehden jarrujäljen tallipihan hiekkaan. Hyppäsin pois pyöräni selästä ja ryntäsin talliin. Juoksin äkkiä Pessin varsomiskarsinalle ja huokaisin ihastuksesta. Oljilla makasi pieni ruunikko ponivarsa, jota sekä Emilia että Reetta tuijottivat lumoutuneena. Hetken aikaa oli hiirenhiljaista.

- Kumpi se on? kysyin rikkoen hiljaisuuden ja havahduttaen Emilian sekä Reetan mietteistään.

- Tamma, Emilia sanoi silmät edelleen Pessissä ja varsassa.

- Onko se noussu jo jaloilleen? kysyin minäkin varsaa tuijottaen.

- Ei, mutta kohta se varmaan nousee, Reetta vastasi hymyillen minulle pienesti.

Se oli totta, sillä hetken päästä varsa nousi honteloille jaloilleen. Se huojui sinne tänne ja, kun se koitti ottaa muutaman askeleen eteenpäin, se mätkähti maahan. Kuitenkin pikkuinen oli sinnikäs ja muutaman minuutin päästä se seisoi jo tukevasti jaloillaan. Tuijotimme varsaa sen imiessä Pessin nisää. Aluksi se tökki turvallaan Pessiä, Pessin inahdellessa, sillä sen nisät olivat arat, mutta pian varsa löysi oikean paikan ja kuului tyytyväistä maiskutusta. Tuijotin varsaa vielä noin tunnin, kunnes tajusin olevani älyttömän väsynyt ja hipsin päärakennukseen nukkumaan jättäen Emilian ja Reetan talliin.

 

Kello oli noin seitsemän herätessäni auringonpaisteeseen. Hiivin hiljaa alakertaan, sillä oletin kaikkien vielä nukkuvan. Nappasin leipäkaapista paahtoleipäpussin ja laitoin kaksi palasta paahtimeen.

- Huomenta! Kristian huikkasi pöydästä säikähtäessäni älyttömästi.

- Älä säikyttele! Mä sain melkein sydänkohtauksen! toruin miestä.

- Sori. Mitäs sä teet jo hereillä? Kristian kysyi.

- En jaksanu vaan enään nukkua. Samaa voisi kysyä sulta, vastasin ja otin paahtoleipäni paahtimesta.

- En oo enään vaan väsyny. Sitä paitsi, katoin varsaa vain pikasesti, toisin kuin eräät, Kristian sanoi viitaten Emiliaan ja Reettaan, jotka kukkuivat hereillä viiteen saakka.

Hymähdin ja voitelin leipäni. Sitten istahdin pöytään Kristianin seuraksi syömään niitä.

- Kuulehan, mä tarviin apua. Tänään on Emilian synttärit, mutta mä en tiiä, mitä sille pitäis antaa. Sä olet tyttö, joten sä tiedät mitä se haluaa, Kristian sanoi.

Olin imarreltu, että Kristian kysyi juuri minulta lahja-asiassa. Reettakin olisi ollut vaihtoehto.

- No, tavalliset tytöt tykkää koruista…, sanoin.

- Täydellistä! Kristian hihkaisi.

- …mutta Emilia ei olekaan tavallinen, jatkoin.

- Eikä! Koru olis ollu helppo lahja, Kristian älähti.

- Vie Emilia vaikka ratsastaan ja anna siellä sille koru, ehdotin.

- Hei, tossahan on ideaa! Kristian innostui.

- Onhan se idea sentään mun keksimä, naurahdin ja samoin teki Kristian.

Popsin paahtoleipäni äkkiä ja ilmoitin meneväni talliin.

- Mee vaan. Emilia muuten käski sanoon, että sun vanhemmat ilmottaa opelles, että oot poissa koulusta, koska kaikki ajatteli sun olevan tosi väsynyt, Kristian kertoi.

Mielessäni kiitin vanhempiani, sillä en olisi varmastikaan jaksanut keskittyä koulussa. Helpottuneena tiedosta, laitoin kumisaappaani jalkaan ja menin ulos ovesta. Kello kilahti oven sulkemisen merkiksi.

 

Tallissa aloin tottuneesti tekemään aamutallia aloittamalla hevosten ruokinnalla. Olin tehnyt Emilian kanssa aamutallin lukemattomia kertoja, mutta yksin olin sen tehnyt vain pari kertaa. Onneksi rehulassa on hevosten ruokintaohjeet, joten selvisin ruokinnasta ongelmitta. Vein kaikille hepoille vielä heinää paaleista, jotka oli hetki sitten pudottanut heinävintin luukulta alas.

- Mitäs nyt? Ai niin, hepat pihalle, muistin ja kävin nappaamassa pari riimunarua satulahuoneesta.

Päätin viedä ponit kaksi kerrallaan ulos ja hevoset yksi kerrallaan. Ensimmäiseksi otin talutettavaksi Nemon ja Disan. Ne vietyäni vein Namun. Celle katsoi kummissaan, kun ponikaverit lähtivät, mutta päätin lähteä sen kanssa aamumaastoon, joten se sai jäädä sisälle. Kun olin saanut ponit ulos, vein ensin Tähden, toisena Fantin, kolmantena Nompun, neljäntenä Fellan ja viimeisenä Damon pihalle. Damon kanssa minulla oli vähän ongelmia ja se melkein pääsi karkaamaan, mutta sain sen kiinni pienen syksyltä jääneen ruohotupsun luota. Kiitin onneani, että kukaan ei nähnyt toilailujani.

 

Päätin, että en nyt siivoaisi karsinoita, joten hain Cellen harjat ja aloin harjata sitä. Olin edellistä päivää edeltävänä päivänä ratsastanut Cellellä ensimmäistä kertaa ja se oli paljon rauhallisempi kuin koeratsastuksessa, mitä nyt pieniä säikkymisiä se oli tehnyt.

- Celle, tänään lähdetään maastoon kokeileen miten sujuu, päätin itsevarmasti.

Celle lotkautti toista korvaansa, mutta jatkoi saman tien heiniensä syömistä. Harjasin ponin äkkiä ja päätin selvittää sen hännän ja harjankin. Puuhani kuitenkin jäivät kesken, kun kuulin Emilian ja Kristianin tulevan talliin. Koska olin kiinnostunut siitä, mistä he puhuivat, painauduin matalaksi Cellen karsinan nurkkaan.

- Taas olen Cellen karsinassa piilossa, ajattelin hymyillen.

Yhtäkkiä kuulin Kristianin sanovan jotain, joten kuuntelin erittäin tarkkaavaisesti.

- Hyvää syntymäpäivää, kulta! Me lähdetään kohta pienelle ratsastusretkelle, Kristian sanoi juhlallisesti.

Emilia kikatti kuin pikkulapsi ja sitten hän ja Kristian suutelivat. Irvistin, sillä olin nähnyt suudelman noustessani hieman piilostani. Minusta se oli vain ällöttävää, sanoi kuka tahansa mitä tahansa.

- Noora onkin hoitanut jo aamutallin ja aika mallikkaasti, kuulin Kristianin kehuvan.

- Hepat pitää varmaan hakee sisälle, jos me kerran tästä lähdetään, Emilia sanoi hykerrellen.

Kristian ja Emilia lähtivät käsi kädessä hakemaan hevosiaan sisälle, joten koin tilaisuuteni tulleen. Nappasin harjaämpärin, napsautin riimunnarun kiinni Cellen riimuun ja talutin sen ”pikkupuolelle”, josta pääsisin helposti lähtemään maastoon. Ehdin hakea vielä ponin satulan ja suitset nippanappa, sillä Kristian ja Emilia palasivat talliin. Tarkastin Cellen kaviot äkkiä ja laitoin suojat sen jalkoihin. Sitten lätkäisin satulan sen selkään ja toivoin, että se ei alkaisi vihoissaan pitää mekkalaa, sillä se inhoaa satulaa. Kuitenkin tänään se riehui vain vähän ja suitsetkin sain mallikkaasti, joten pääsin nopeasti pujahtamaan ovesta ulos.

 

Suuntasin Cellen kanssa maneesiin, sillä Kristian ja Emilia eivät todennäköisesti tulisi sinne. Säädin äkkiä selkään päästyäni jalustimet ja lähdin Cellen kanssa köpöttelemään uraa kohti. Se kuunteli tarkkaavaisesti ympäristöään, joten tiesin, että se voisi säikähtää erittäin pienestäkin. Kävelin taivutellen ponia ympyröille ja teimme paljon siirtymisiä ravin ja käynnin välillä. Pian siirryin pelkkään ravityöskentelyyn ja tein kaikenlaisia kiemuroita. Yhdessä kohtaa Celle säikähti maneesin saapunutta Mörriä ja poni hyppäsi ison loikan uran sisäpuolelle jatkaen kiitolaukassa ympäri uraa. Koitin tuloksetta kääntää sitä ympyrälle, mutta yhtäkkiä se tottelikin ja kääntyi nopeasti täydestä laukasta keskelle uraa. En tietenkään ollut varautunut käännökseen ja hetken päästä roikuinkin Cellen kaulalla. Kuitenkin ponin tehdessä toisen käännöksen, sain maistella maneesin hiekkaa. Totesin olevani kunnossa ja lähdin pyydystämään ponia, joka edelleen viiletti ympäri maneesia. Rapisutin taskussani ollutta karkkipaperia ja Celle kääntyi uran sisäpuolelle hidastaen raviin. Ponin tullessa luokseni nappasin sen nopeasti ja tarkistin, että sen jalat olivat kunnossa. Todetessani sen olevan kunnossa, nousin takaisin selkään ja jatkoin melkein saman tien ravityöskentelyä. Otin vielä pieniä pätkiä laukkaakin mukaan ja suuntasin kohti maastoa.

 

Köpöttelimme järven rannan lähellä. Järven jää kimmelsi vielä kauniisti, mutta ranta oli joistain kohtaa sulana. Aurinkokin paistoi kauniisti, joten oli täydellinen päivä maastoköpöttelyyn. Olimme ravanneet ja laukanneet metsäpoluilla, joten päätin, että kävelisimme loppumatkan. Irrotin jalkani jalustimista ja annoin jalkojeni roikkua vapaasti. Linnut liversivät ja olin varma, että kevät oli tullut jäädäkseen. Hetken aikaa jaksoin köpöttelyä, mutta sitten minun oli pakko päästä laukkaamaan ilman jalustimia. Siispä annoin Cellelle laukkapohkeet ja nousin pieneen kevyeen istuntaan pitäen ponin harjasta kiinni. Vedet valuivat silmistäni nauttiessani vauhdin hurmasta ja en olisi malttanut lopettaa. Kuitenkin talli oli jo ihan lähellä, joten siirsin Cellen ravin kautta takaisin käyntiin.

 

Harjasin Celleä ulkona harjauspuomilla, kun Kristian ja Emilia ratsastivat takaisin pihaan.

- Näytättepä te onnellisilta, mitä on tapahtunu? kysyin kyyhkyläisiltä.

- Kristian kosi mua! Emilia hihkaisi loistaen kuin Naantalin aurinko.

- Mitä?! huudahdin enimmäkseen iloisena, mutta myös hieman järkyttyneenä.

Emilia oli niin innoissaan, että hän ei saanut sanaa suustaa. Ilmeisesti hän oli vastannut kosintaan myöntävästi. En ollut tarkoittanut korulla ihan kihlasormusta, mutta Kristianhan sen oli päättänyt. Ilmeisesti tämä tarkoittaa sitä, että Katajalehdossa vietetään pian keväthäitä!

 



Hihii, tätä osaa oli ihan älyttömän kiva kirjottaa! En junassa saanu kirjotettua, koska mukana oli läppäri, johon mulla meni hermot, mutta tässä tää nyt on. Kristian ja Emilia menevät nyt siis naimisiin parin kuukauden sisällä!

--

Katajalehdon tallin omistaja 9.2.2014 - ♥

April 1, 2014 at 12:26 PM Flag Quote & Reply

Emilia Kataja
Site Owner
Posts: 67

Onko se hän?


- Hyyvää, Benjamin! Oujee, puhdas rata! huusin täysiä lempiesteratsastajalleni Benjamin Kummiselle katsellessamme Jossun kanssa kahvion televisiosta esteratsastusta.

- Hiljaa! Gabriel Horstén on seuraavana! Jossu älähti.

- Ihan sama, Benjamin on paras! jatkoin kailottamista.

- Eihän oo, Gabriel on paras! Jossu sanoi ja juuri sillä hetkellä hänen lempiesteratsastajansa hevosineen tiputti puomin.

- Ei oo enää! jatkoin huutoani.

- Pää kii! Jossu älähti ja heitti minua sohvatyynyllä.

Sen jälkeen me molemmat purskahdimme nauruun ja jatkoimme ruudun tölläämistä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

- Kiva, esteratsastusta. Joko mun lemppari on ratsastanu? Sen nimi on Emilia Kataja, paikalle ilmaantunut Kristian kysyi leikillään.

- Ei oo vielä, mumisin vastaukseksi silmät kiinni ruudussa.

- Vai niin, Kristian sanoi yrittäen pitää pokkansa.

Sen jälkeen hän nappasi banaanin ja lähti kahviosta.

 

Puoli tuntia myöhemmin estekisat loppuivat. Venyttelin puutuneita jalkojani ja lähdin hakemaan jääkaapista jogurttia.

- Haluukko jotain? kysyin Jossulta.

- En mä. Täytyy varmaan mennä harjaan kurapeppua, Jossu sanoi.

- Okei. Nähään jossain kohtaa, vastasin ja aloin etsiä lusikkaa.

Niinpä Jossu lähti kahviosta ja kuulin hänen askeltensa tömistelevän portaissa.

- Siis eikö täällä oo lusikoita puhtaana? Mä sitten varmaan kaadan tätä suoraan suuhuni, totesin ääneen.

Repäisin jogurttipurkin kannen irti ja aloin kaataa jogurttia suuhuni. Juuri silloin Emilia päätti tulla kahvioon.

- Mitä ihmettä sä hommaat? Emilian tietenkin piti kysyä.

Sen seurauksena säikähdin ja jogurttia tippui lattialle.

- Yritin syödä. Lusikoita ei oo puhtaana, sanoin ja nappasin talouspaperia putsatakseni tekemäni sotkun.

Silloin Emilia avasi astianpesukoneen, joka oli täynnä puhtaita astioita.

- Ai eikö? Emilia kysyi ja ojensi minulle lusikan.

- No ei ollu lusikkalaatikossa, sanoin nolona.

Emilia hymähti vastaukseksi ja jatkoi kysyen:

- Hei, voisiks sä muuten tulla taluttaan Nemoa, kun ratsastajia tuli tarkoitettua enemmän ja ketään taluttajaa ei ollu Nemolle?

- Joo voin mä tulla. Eipähän nyt enää oo mitään syötävääkään, puuskahdin hymyillen ja laitoin Emilian juuri antaman lusikan lusikkalaatikkoon.

 

- Hei, kuka teistä on Anna? kysyin mennessäni ilmoitustaulun luokse katsomaan, ketkä ovat Nemon ratsastajia.

- Mä! yksi tyttö kiljaisi muiden joukosta.

- Okei. Moi, mä oon siis tänään Nemon taluttaja ja mun nimeni on Noora, esittäydyin tytölle.

- Etkös sä omista Cellen? tyttö kysyi ja nyökättyäni hän jatkoi:

- Se on huippusöpö poni! Voi kun mäkin saisin joskus oman ponin!

- Jos sä jatkat noin innokkaasti, niin saat jonain päivänä ponin varmasti! rohkaisin tyttöä ja lähdin kävelemään kohti satulahuonetta Anna seuranani.

 

Anna paljastui erittäin puheliaaksi ja hän höpötti koko ajan, mutta pystyi silti harjaamaan Nemon huolellisesti. Vanhempana hänestä tulisi mahtava hoitaja, sillä sitä taitoa hoitajat tarvitsevat. Anna osasi myös laittaa Nemolle satulan, mutta satulavyötä hän ei saanut kiskottua, joten autoin häntä. Suitsetkin tuottivat pieniä vaikeuksia, joten autoin häntä niidenkin kanssa. Meille jäi vielä paljon aikaa yli, joten Anna halusi välttämättä letittää Nemon harjan. Letit sojottivat sinne tänne, mutta Anna näytti tyytyväiseltä. Lopulta tuli aika lähteä kentälle ja annoin Annan taluttaa Nemon sinne. Kunhan poni ei söisi häntä, kaikki olisi hyvin.

 

- Tuntuuko ne samanmittasilta? kysyin Annalta säätäessäni jalustimia hänelle sopiviksi.

- Joo, niitä vois ehkä kyllä lyhentää reiällä, Anna totesi, joten tein kuten hän sanoi.

- Haluutko, et talutan naru kiinni renkaassa vai kävelenkö mä vaan Nemon vieressä? kysyin tytöltä nostaessani juuri säätämäni jalustimen solkea.

- Kävele vaan. Mä on jo laukannutkin. Disa lähti kerran laukkaan ja laukkas pitkään, mutta mä pysyin kyydissä, Anna selitti ylpeänä samalla, kun hymyilin hänelle.

- Selvä on, naurahdin ja lähdimme kohti uraa.

 

Talutustunnit menevät usein nopeasti ja en yleensä edes niiden jälkeen muista, mikä oli tunnin aihe. Ensimmäinen tunti menikin nopeasti, mutta toisella tunnilla näin katsomossa jotain erittäin tuttua. Vetäisin katseeni nopeasti alas toivoen, että ihminen ei nähnyt.

- Ei se voi olla se... vai voiko? mietin mielessäni.

 

Mennessäni katsomon ohi ei ollut enää millään asteella mahdollista, että hän ei ollut nähnyt minua, sillä hän tervehti minua nyökäten. Ja samalla myös yksi asia selvisi. Hän ei voinut olla kukaan muu kuin Kristianin pikkuveli Tristan. Samalla mieleeni muistui myös viime kesä, jota en hetkeen unohda. Muistin ihan selvästi sen, kun oleilimme heinävintillä, kuten aina ja juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä, kuten aina. Olimme olleet ystäviä jo tarhasta lähtien, vaikka Emilia ja Kristian eivät vielä seurustelleetkaan (saati sitten olleet kihloissa). Muut ystäväni kiusasivat minua sanomalla, että Tristan on poikakaverini, mutta en oikeasti tuntenut häntä kohtaan mitään muuta kuin ystävyyttä. Mutta sinä iltana kaikki muuttui.

- Noora, voinko mä tehdä jotain? muistan Tristanin sanoneen.

Vastasin myöntävästi ja sillä samalla hetkellä Tristan oli suudellut minua. Sen jälkeen muistan toljottaneeni häntä lamaantuneena ja änkyttäneeni jotain, josta kukaan ei saanut selvää. Sitten muistan lähteneeni äkkiä pois heinävintiltä. Muistaakseni menin vielä vessaan piiloon loppuillaksi. Sen koommin Tristania ei ole paljoa tallilla näkynyt.

 

Toinen tuntikin meni nopeasti, jopa liian nopeasti, sillä en halunnut pätkän vertaa tavata Tristania. Tai ehkä halusin? Tai sitten en tiedä, mitä halusin. Ajatukseni olivat sillä hetkellä erittäin sekavia ja ymmärsin juuri ja juuri Nemolla ratsastaneen pikkutytön sanoneen, että hän ei ehdi laittaa Nemoa kanssani pois. Niinpä lähdin yksin Nemon kanssa talliin.

 

- Moi, kuulin tutun äänen sanovan karsinan ulkopuolelta purkaessani Nemon lettejä.

Eihän se tietenkään voinut olla kukaan muu kuin Tristan, joka virnuili minulle perusilmeellään.

- Moi, sanoin katse Nemon harjassa tietämättä, mitä muuta voisi sanoa.

Päätin, että en sanoisi mitään suudelmasta, ellei Tristan ottaisi sitä puheeksi.

- Tääkö se sun uus ponis on? Tristan kysyi tietysti leikillään, mutta en tajunnut sitä.

- No, ei nyt tietenkään, pöljä! tiuskahdin, mutta aloin hymyillä saman tien.

- Kyllä mä nyt tiedän! Muuten, tota, siitä suudelmasta..., Tristan tietenkin juuri minun tuurillani aloitti.

Lehahdin punaiseksi, mutta vastasin jo tietäen, mitä Tristan aikoisi sanoa:

- Ei se haittaa.

- No, pysytäänkö me ystävinä vai..., Tristan kysyi hieman epävarmasti.

Sitä seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes Tristan rikkoi sen sanomalla:

- Mä muotoilen kysymykseni uudestaan. Haittaako sua, jos mä teen näin? Tristan kysyi ja painoi salamannopeasti huulensa omilleni.

Suudelman loputtua änkytin jälleen hieman shokissa:

- E-ei kaa-i.

Tällä kertaa minulla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan lähteä pakoon. Jälleen seisoimme pitkään hiljaa, mutta tällä kertaa minä rikoin hiljaisuuden kapsahtaen Tristanin kaulaan ja sanoen:

- Mulla oli, totta puhuen, ikävä sua.

- Niin mullakin sua, Tristan sanoi ja irtauduimme toisistamme.

- Meidän on varmaan mentävä heinävintille. Meillä on kai melkeen vuoden eestä asiaa toisillemme, Tristan jatkoi hymyillen.

- Jep, mut sovitaan vielä yks juttu. Ei ruveta seurusteleen, mutta ei myöskään olla vaan ystäviä, ehdotin hymyillen sulkiessani Nemon karsinan oven.

- Sopii mulle, Tristan naurahti ja lähdimme kävelemään kohti yläkertaan vieviä portaita.

 

Ihhihhihhii, ei vitsi mä sekoon! Tätä oli parasta kirjottaa. :D Kuinka moni arvas alun esteratsastuskohtauksessa, että juoni on tällänen? Ja vielä muuten esteratsastajien nimistä, Benjamin Kumminen = Sebastian Numminen ja Gabriel Horstén = Mikael Forstén.

--

Katajalehdon tallin omistaja 9.2.2014 - ♥

April 25, 2014 at 10:15 AM Flag Quote & Reply

Emilia Kataja
Site Owner
Posts: 67

Elä, rakasta, naura


- Tajuatko yhtään, kuinka vihaisia olemme? äidin ääni raikui olohuoneessamme.

- Äiti, rauhotu! Se on vaan yks seiska! puolustelin itseäni.

- Vai yksi seiska? Tuolla asenteella sinusta ei tule koskaan mitään hyödyllistä! äiti jatkoi raivoamistaan.

Todistukset oli jaettu aiemmin tänään ja äiti oli kilahtanut kuullessaan, että ruotsin numeroni oli tippunut kasista seiskaan. Äiti nimittäin luulee, että seiskaluokan todistus vaikuttaa suurestikin ammatin hakuun ja nyt hän on varma, ettei minusta tule koskaan lääkäriä tai lakimiestä tai jotain ”hyödyllistä”. Hänellä ei ole varmaan aavistustakaan siitä, että haluan johonkin hevosiin liittyvään ammattiin.

- Ei seiskaluokan ruotsin numero mihinkään vaikuta! Sitä paitsi, mun keskiarvo oli kuitenkin lähellä ysiä, yritin vielä.

- Kuules, neitiseni! Jos sama meno vielä jatkuu, me myymme Cellen ratsastuskoulukäyttöön Emilialle, äiti sanoi voitokas, mutta tiukka, ilme kasvoillaan.

- Sä oot tyhmä! kiljaisin kuin pikkulapsi ja juoksin eteiseen.

Nappasin kännykkäni eteisen pöydältä ja laitoin sen tallikassiini, joka oli eteisen tuolilla. Heitin kassin olalleni ja juoksin ulos ovi rämähtäen. Otin talomme seinää vasten nojaavan vanhan polkupyöräni, hyppäsin sen selkään ja lähdin kovalla vauhdilla pois pihastamme, määränpäänäni talli.

 

- Noora, odota! kuulin jonkun huutavan takaani.

Käännyin jo arvaten, kuka takanani oli ja arvaukseni osui oikeaan, sillä se oli Jossu.

- Moi! huusin takaisin ja pysähdyin.

- Mihin sulla on kiire tollasissa vaatteissa? Kirkkoonko? Jossu kysyi hieman huvittuneena.

Tosiaan, en ollut ajatellut, että ihmisiä voi kummastuttaa pyörällään ajava juhlapukuinen ilmestys.

- Tallille, sanoin kuin asuvalinnassani ei olisi mitään kummallista.

Jossu katsoi minua hetken aikaa kummastuneena, mutta sitten hän virnisti ja kysyi ymmärtäväisenä:

- Riitaa todistuksesta?

- Joo. Yksi seiska on kuulemma maailmanloppu, sanoin virnistäen takaisin.

- Mulla ei sellasta pelkoo varmaan oo, Jossu vastasi hymyillen.

- Eipä kai, pikkuneiti keskiarvoni oli 9,7 ja sain seiskaluokkien paras keskiarvo-stipendin, sanoin vitsillä.

Jossu olisi varmasti heittänyt minua tyynyllä, jos sellaisia lähimailla olisi ollut, mutta hän tyytyi vain sanomaan:

- Niinpä niin, pikkuneiti sain kaksi stipendiä, joista toinen oli matikasta ja toinen äikästä.

Näytin Jossulle kieltä ja aloimme molemmat nauraa, Jossu ilmeelleni ja minä Jossulle.

- Mennäänkö samaa matkaa? Siis jos jaksat pyöräillä mun kävelyvauhtia. Mäkin oon menossa nimittäin tallille, Jossu kysyi naurukohtauksen päätyttyä.

- Jaksan, jaksan, ei tästä oo enää pitkä matka, hymähdin ja polkaisin pyöränromuni liikkeelle.

- No hyvä. Arvaa muuten, mikä meidän luokan Julian keskiarvo oli...

 

Loppumatka menikin nopeasti jutellessa. Jossu riisti minulta lisätietoa ”poikaystävästäni” Tristanista ja minä puolestani kiusasin Jossua Hessulla. Tallilla vein pyöräni pyöräparkeille, Jossun selittäessä samalla jotain turhanpäiväistä jonkun romaanin kirjoittajan puutteellisista hevostiedoista.

- Oikeesti, ei se riimujen klipsulukko oo hevosen pään oikealla puolella vaan vasemmalla, Jossu tilitti lukistessani pyörääni ja hyräillessäni laulua, joka tuli aamulla radiosta.

- Voi ei! Kuinka sä pystyt nyt elään? kysyin sarkastisesti ja Jossu mulkaisi minua vihaisesti.

- Enpä tiiä. No, onneks sain jo luettua sen kirjan, niin ei tarvi enää kestää sitä, Jossu huokaisi.

- Pestäiskö tänään koniponien suitset? Voitais vaikka mennä sitten maastoon. Vaikkapa ilman satulaa, niin voidaan mennä uittaan, vaihdoin puheenaihetta, kun lähdimme kävelemään kohti tallin ovia.

- Hei, toi on hyvä idea! Jossu innostui ja potkaisi muutaman pikkukiven tallinseinään.

- Eikö ookkin? Mä käyn äkkiä vielä vaihtamassa vaatteet, niin alotetaan, sanoin päästessämme sisälle ja lähdin kohti vessaa.

 

Hetken päästä tulin pois vessasta. Vaaleanvihreä juhlamekko oli vaihtunut lähes samanväriseen toppiin ja beigeihin ratsastushousuihin. Myös nutturakampauksen olin avannut yksinkertaiselle ponnarille.

- No niin, nyt sitten tositoimiin, totesin Jossulle ja suuntasimme kohti satulahuonetta.

Heti satulahuoneen ovesta sisään astuessamme nenään haisi ihana nahan tuoksu. Nappasin hanan yläpuolella sijaitsevasta kaapista kaksi satulasaippuaa ja sientä. Hanan alapuolella olevasta kaapista otin puolestani kaksi ämpäriä, jotka täytin haalealla vedellä. Tällä välin Jossu oli ottanut Disan ja Cellen suitset ja istunut satulahuoneen penkille availemaan niitä.

- Mikään ei oo ärsyttävämpää, kun lapset, jotka ei paketoi suitsia oikein, Jossu totesi istuessani penkille hänen viereensä.

- Paitsi se kirjailija, joka ei tiedä mitään hevosista, totesin Jossulle muka vakavasti.

- No joo, itse asiassa ärsyttävämpiä asioita on paljonkin, Jossu pohti ja antoi Cellen suitset minulle.

Raapaisin kynnelläni suitsien sisäpintaa. Harmaata töhnää irtosi vaikka kuinka paljon. Huokaisin ja aloin purkaa suitsia osiin. Sivusilmällä huomasin Jossunkin aloittelevan samaa puuhaa.

 

Hetken päästä suitset olivat pieninä osasina edessäni. Tiputin kuolaimet vesiämpäriin likoamaan ja kastoin samalla sieneni sinne. Puristin sienen huolellisesti kuivaksi ja hinkkasin siihen vähän satulasaippuaa. Sitten aloin hieroa saippuaa suitsiin.

- Meneekö Emilia ja Kristian siis naimisiin? Jossu kysyi rikkoen hiljaisuuden, joka vallitsi hinkatessamme suitsia.

- Joo, vastasin hajamielisesti ja ajatukseni kulkeutuivat heidän juhannushäihinsä.

- Sä ja Tristan ootte sit varmaan seuraavia, Jossu totesi ja heitin häntä sienellä.

- No ehkä sulla ja mulla on sitten tuplahäät, laukaisin takaisin ja Jossu heitti minua vuorostaan sienellä.

Siitä syntyi armoton sienisota, jonka keskeytti lopulta Tristan, joka kysyi satulahuoneen ovelta:

- Mitä ihmettä te hommaatte?

- Pestään suitsia, kiljahdin naurupyrskähdysten lomasta.

- Jaaha, Tristan totesi ja tunki minun ja Jossun väliin istumaan.

- No mitä te aiotte tänään tehdä? Tristan kysyi meidän hihittäessämme edelleen.

- Me mennään maastoon ja uittaan heppoja, Jossu vastasi, sillä omasta vastauksestani ei saanut mitään selvää.

- Hei, saanks mäkin tulla mukaan? Tristan kysyi innostuneena.

Ennen kun ehdin kissaa sanoa, oli Jossu suostunut. Ilmeisesti hän näki hyvän tilaisuuden kysellä Tristanilta ”suhteestamme”. Hinkkasimme vielä loput suitsien osat puhtaiksi ja kokosimme suitset, jotka menivät parin yrityskerran jälkeen oikein. Sitten lähdimme omille teillemme ja sovimme tapaavamme puoli kahdeltatoista kentällä.

 

Puettuani uimapuvun vaatteideni alle, suuntasin kohti harjaämpäreitä ja sieltä Cellen karsinalle. Hevosia ei ollut viety ulos, sillä Emilia ja Kristian olivat kaupungilla suunnittelemassa häitään ja Reetalla oli kiireitä paperihommien kanssa. No, etuhan se vaan meille oli, kun ei tarvinnut lähteä hakemaan ratsuja tarhasta. Laskin harjaämpärin maahan, ottaen sieltä kovan harjan jo valmiiksi sekä laitoin vastapestyt suitset koukkuun.

- Moi poni, sanoin hellästi karsinan ovelta avatessani sitä.

Celle nosti katseensa hetkeksi heinistä, mutta laski sen sinne melkein välittömästi takaisin.

Hymähdin itsekseni ja aloin harjata Celleä ilman, että laitoin sen kiinni, sillä en halunnut häiritä sen syömistä. Harjasin pikaisesti molemmat kyljet, sillä enhän aikonut satulaa laittaa. Yhtä pikaisesti harjasin vielä jalat sekä putsasin kaviot. Suitsissa kestikin vähän kauemmin, sillä Celle käänteli ja nosti sekä laski päätään, mutta nekin sujahtivat päähän kohtuunopeasti. Sitten vielä iskin kypärän päähäni ja laitoin sen ”lukon” kiinni. Olinkin jo valmis - eikä siihen ollut kulunut kuin noin viisi minuuttia.

 

- Ootteko te valmiita? kuului Tristanin ääni kentällä kaarrossa ollessamme.

- Joo, vastasimme Jossun kanssa melkein samaan aikaan.

- No lähdetäänkö sitten? Tristan kysyi malttamattomana.

- Lähetään. Mä johdan, sanoin ja Jossu sekä Tristan nyökkäsivät hieman vastahakoisen oloisina.

Kaikki tietävät, että jos minä johdan, reitit voivat olla välillä mitä nooramaisimpia.

Painoin pohkeeni Cellen kylkiin ja se alkoi astella eteenpäin reipasta käyntiä. Hetken päästä Jossu ja Tristan olivat takanani, joten lähdimme kohti polkua, joka vie järvelle. Annoin jalkojeni roikkua pitkinä Cellen kylkiä vasten. Siihen vielä lisäksi luonnon äänet sekä Cellen keinuvat askeleet, niin päivä tuntui täydelliseltä. Aamuinen riita äidin kanssa painautui mieleni takaperukoille hengittäessäni ihanaa kesäilmaa.

- Otetaanko ravia? Jossu kysyi takaani havahduttaen minut.

- Joo, mumisin ajatuksistani heränneenä ja puristin pohkeeni Cellen kylkiin.

Celle heilautti häntäänsä ja nosti pompottavan ravin. Varmasti siitä oli mukavaa häätää sitä kiusaavat hyttyset pois. Yritin mukautua raviin mahdollisimman hyvin, mutta luonnollisesti se ei ollut yhtä tasaista kuin käynti, joten en pystynyt vaipumaan ajatuksiini. Siispä keskityin vain hyvään istuntaan ja tasaiseen tuntumaan, jotka ovat Cellen ravatessa pingispalloravia välillä vaikeita toteuttaa. Cellekin taisi ärsyyntyä pomppimiseeni ja nosti omatoimisesti laukan. Itselläni ei ollut mitään ajatusta vastaan, joten annoin Cellelle lisää pohkeita, jolloin se varmistui siitä, että se saa laukata, ja se kiihdytti vauhtiaan hieman. Jossu ja Tristankin nostivat ilmeisesti laukan, sillä askelten ääni alkoi kuulostaa erilaiselta.

 

Noin viiden minuutin päästä olimme rannalla. Meillä oli aikeissa ottaa päällysvaatteet pois vuorotellen, mutta joskus hevoset päättävät. Damo nimittäin pelästyi tuulessa huojuvaa puuta ja lähti, Tristan selässään, kiitämään vettä kohti. Sen seurauksena Celle ja Disakin juoksivat veteen, koittaen pukittaa minut ja Jossun pois selästä. Disa teki yhden jättiläispukin, jonka seurauksena Jossu iskeytyi vasten sen kaulaa, mutta ei tippunut. Celle tyytyi pikkupukkeihin, mutta yhtäkkiä se kääntyi äkisti ja minä molskahdin veteen. Vettä tunkeutui suuhuni, mutta sylkäisin sen ulos. Nousin äkkiä ylös ja lähdin hakemaan Celleä, jonka Tristan oli saanut kiinni. Ilmeisesti hän oli ainoa, joka ei pudonnut, sillä Jossu oli pompannut veteen jaloilleen, kun hänellä ei ollut enää mitään mahdollisuuksia päästä selkään muuten.

- Ooks sä kunnossa? Tristan kysyi, kun olin ottanut häneltä Cellen ohjat.

- Kyllä kai. Ehkä jokunen mustelma tulee, mutta mikään ei murtunu, vastasin.

- No sepä hyvä, Tristan sanoi ja pussasi minua otsaan.

Jossu katsoi minua kulmat kohollaan virnistäen ja nyt minä olisin vuorostani heittänyt häntä tyynyllä. Nousimme pikaisesti takaisin selkään ja päätimme, että olisi enää turha pukea uimapukuja. Ovathan ne muutenkin yliarvostettuja. Hyppäsin selkään omalla ”upealla” tyylilläni ja nousin ähkien pystyyn. Olin ilmeisesti täräyttänyt häntäluuni tippuessani. Pian kipu kuitenkin unohtui, kun hevosten rauhoittuessa pääsimme vihdoin uittamaan niitä kunnolla.

- Mille te muuten nauroitte siellä satulahuoneessa? Tristan kysyi Damon kauhoessa jalallaan vettä.

Katsoimme Jossun kanssa toisiamme huvittuneena ja aloimme taas nauraa, Tristanin katsoessa kummastuneena vierestä. Hohotimme Jossun kanssa niin kovaa, että melkein tipuimme uudestaan veteen. Tällaista elämän pitäisi aina olla. Live, love, laugh - ehkä paras lause, jonka olen koskaan kuullut.


Huh, huh! Vihdoin sain tän tarinan tehtyä ja julkastua. Alotin tän siis oikeesti todistusten jako päivänä ja nyt sain sen vasta valmiiks. Word kertoi tarinan sanamääräks 1484 ja sivuja vähän yli 4, hupsista, venähti vähän. Alotin jo ennen tätä yhden osan, mut siinä ei oo kun alku, koska en keksiny siihen mitään. Katotaan vaan, millanen seuraava tarina on. ;)

 

--

Katajalehdon tallin omistaja 9.2.2014 - ♥

June 19, 2014 at 1:27 AM Flag Quote & Reply

Emilia Kataja
Site Owner
Posts: 67

Vadelmaveneellä

 

Kesä, loma, hevoset - tähän vielä lisäksi auringonotto - ja loma on täydellinen. Mutta minun tapauksessani auringonotto tarkoitti makoilua hevosten kesälaitumella, siis ihan silloin, kun hevoset olivat siellä, toppi ja shortsit päällä. Kristian hymähti, Emilia sanoi, että olen hullu ja Tristan, että olen söpö. Sanoin kaikille, että olen vain oma itseni. Hevoset olivat myös tulleet ihmettelemään minua muutamaan kertaan, mutta lopulta ne kyllästyivät ja alkoivat nyhtää ahnaasti ruohoa parin metrin päässä minusta. Nappasin maasta yhden pitkän ruohonkorren ja pyörittelin sitä sormissani. Suljin kevyesti silmäni ja kierähdin mahalleni. Hento tuulenvire viilensi mukavasti helteellä.

- Noo-raa! Emilia huusi laitumen portilta.

- No mii-tää? kysyin edelleen silmät kiinni.

- Tuu meidän kanssa rantaan syömään ja uimaan! Emilia pyysi ja avattuani silmäni, näin hänen vieressään Kristianin sekä Tristanin.

- Okei! Menkää vaan jo edeltä, mä tuun tolla pyörällä kohta perässä, vastasin noustessani seisomaan.

Emilia nyökkäsi vastaukseksi ja joukkio lähti kävelemään polkua pitkin. Tungin IPodin korvanapit korviini ja valitsin haluamani soittolistan. Hyräilin musiikin tahtiin kävellessäni laitumen portille. Menin äkkiä ulos laitumelta, sillä hevoset olivat tulleet oleilemaan juuri portin läheisyyteen. Nostin maata vasten nojaavan pyöräni pystyyn ja polkaisin sen käyntiin. En ikinä jaksa kävellä laitumille, koska olen laiska, joten pyöräilen aina sen pikkumatkan. Tuuli heitteli hiuksiani mukavasti, jolloin ne eivät tulleet naamalle. Pian vastaan tuli rannalle kääntyvä polku, jonne yllätys, yllätys käännyin.

 

Itse rannalla olin muutamassa minuutissa. Emilia, Kristian sekä Tristan olivat ilmeisesti myös tulleet juuri, sillä he laittoivat rantapyyhkeitä maahan, makkaroita grilliin ja hakivat uimapukujaan saunasta. Hyppäsin pois pyöräni selästä, laitoin se maata vasten ja vedin korvanapit pois korvistani.

- Tristan, haetko munkin uikkarit? huusin Tristanille, joka oli menossa saunalle.

- Mis ne on? sain vastaukseksi.

- Pukkarissa, roikkuu naulakossa, huusin kävellessäni grillille.

- Ok, kuulin vielä ja sitten saunan ovi kävi.

Seuraavaksi siirsin katseeni grillissä oleviin makkaroihin. Katselin niitä maha muristen.

- Onhan siellä myös chilimakkaroita? kysyin Kristianilta, ”grillimestarilta”, toiveikkaana.

- On, on. Emilia kyllä muisti sua, Kristian naurahti vastaukseksi.

- Eikö Reetta muuten tuu? kysyin tajutessani, että hän puuttuu.

- Ei, sillä on kiire paperihommien kanssa, joten se syö myöhemmin. Ilmeisesti meille tulee paljon uusia asiakkaita lähikylistä ja -kaupungeista, Emilia vastasi tyytyväisenä.

- Tossa on, Tristan sanoi tullessaan ja heitti uikkarini minulle.

- Kiitti! vastasin ja kävin rantapyyhkeelle makaamaan.

- Älkää menkö vielä ennen ruokaa uimaan, se on nimittäin ihan kohta valmista, Kristian varmisti.

- Ok, sanoin sulkien auringon takia silmäni.

 

En tiedä varmaksi, mutta saatoin nukahtaa minuutiksi tai pariksi, mutta sen tiedän, että havahduin Kristianin ”syömään!”-huutoon. Nousin nopeasti, jottei kukaan tajunnut minun nukkuneen ja juoksin nopeasti grillikatoksen luo pienen mäenrinteen huipulle. Nappasin äkkiä kaksi chilimakkaraa, jotta kukaan ei ehtisi syödä niitä nenäni edestä ja kävin äkkiä aarteideni kimppuun. Pian kaikki muutkin söivät makkaroitaan hiljaisuuden vallitessa.

- Taisit nukahtaa hetkeks, Kristian sanoin minulle hymyillen sitä inhottavaa aikuisten hymyä.

- Enhän! huudahdin yllättyneenä siitä, että joku oli tajunnut salaisuuteni.

- Joo, varmaan kuorsaatkin, kun sä oot hereillä, Tristan virnisti.

Hymyillen pyöräyttelin silmiäni ja keskityin taas makkaroihini. Pian puhe muuttui minusta hevosiin, hevosista meetvurstiin ja meetvurstista siihen, että uudet perunat olisivat olleet hyviä makkaran kanssa. Oli uusia perunoita tai ei, minusta makkarat olivat jo muutenkin ihan hyviä.

 

- Hei, mä keksin! Pyydetään Emiliaa ja Kristiania laittaan radio päälle, niin me voidaan kuunnella sitä, kun me uidaan! hihkaisin, kun mietimme Tristanin kanssa, mitä tekisimme vedessä.

- Ok, mut voidaanko me seilata myös kumiveneellä? Tristan kysyi.

- Joo, tietty! vastasin ja huusin Emilialle sekä Kristianille käskyn laittaa radion päälle.


Radiosta alkoi osuvasti kuulua Kasmirin Vadelmaveneen ensimmäiset soinnut.

 

Klikkaa tästä, jos haluat lukumusiikin! Kuuntele sitä, kunnes käsken lopettamaan!

 


Hyppäsimme kumiveneen kyytiin peräkkäin. Nostin veneen pohjalta airot, joista toisen ojensin Tristanille. Aloimme soutaa kohti järven keskustaa. Samalla Emilia ja Kristian lisäsivät ääntä radioon ja menivät itsekin kauemmas siitä. Taas mukavasti viilentävä kesätuuli alkoi puhaltaa. Musiikki alkoi hiljentyä niin, ettei sitä enää kuullut.

- Soudetaan takasin, et musiikki alkaa taas kuuluun, käskin, kun olimme muutaman kymmenen metrin päässä rannasta.

- Okei, Tristan sanoi silmiään pyöräytellen.

Soudimme nopeasti rantaan ja musiikki alkoi taas kuulua selvänä. Päätimme jäädä hetkeksi rannan tuntumaan seilaamaan. Hyräilin jo tänä kesänä monta kertaa kuultua laulua. Tristankin alkoi hyräillä minun tartuttamana. Pian tulikin jo kertosäkeen vuoro.

- Vadelmaveneellä, jee! hoilasimme ääneen ja nojasimme oikealle (minun oikealleni) levittäen käsiämme.

Kaikki varmaan arvaavatkin, mitä siitä seurasi. Veneemme keikkasi ympäri ja pian olimme uppeluksissa molemmat. Yhtä pian me molemmat myös pyristelimme takaisin pintaan.

- Pitäisiköhän musiikki laittaa pois, jos se kerran aiheuttaa vaaratilanteita? Emilia sanoi hymyillen naapurintäti-äänellään ja sulki radion (laita sinäkin musiikki pois).

- Tais kyllä olla jo tarpeeks kumiveneilyä yhdelle päivälle, puuskahdin hymyillen.

- No joo, Tristan vastasi jo raahaten kumivenettä rantaan.

- Uidaanko vaan ihan tylsästi ja tavallisesti? ehdotin yrittäessäni saada vettä pois korvistani.

- Paras idea tänään sitten syömisen, Tristan naurahti.

- Me lähetään jo varmaan kohta, Kristian huikkasi jo pakaten tavaroita.

- Ok, Tristan vastasi kääntyen Kristianiin päin ja melkein liukastui rantakivissä.

 

Emilia ja Kristian olivat lähteneet jo hetki sitten, joten olimme Tristanin kanssa kaksin. Seisoskelimme vedessä niin, että se ylettyi meitä hartioihin. Tai, no minua, sillä onhan Tristan minua suunnilleen viisitoista senttiä pidempi. Tuijotimme hiljaisuuden vallitessa lokkiparvea, joka lenteli yhden tietyn kiven yläpuolella.

- Aattele, et siitä on jo suunnilleen kymmenen vuotta, kun me tavattiin ekan kerran, Tristan hymähti rikkoen hiljaisuuden.

- Niin, sillon päiväunilla, kun mä tungin sun viereen nukkuun ja pidin sua valveilla, naurahdin muistolle.

- Ja sen jälkeen meillä oli joka päivä juttutuokio päiväunilla niin, et ne tädit joutu aina erottaan meidät toisistamme, nauroi Tristankin.

Pian me molemmat nauroimme maha kippurassa parhaille päiväkotimuistoille niin, että lokitkin päättivät siirtyä toisaalle. Ja ne olivat sentään naurulokkeja.

- Voi vitsi me ollaan oltu tyhmiä joskus, nauroin samalla, kun pyyhin vesiä silmistäni.

- Ja ollaan edelleen, ainakin lokkien mukaan, Tristan muistutti nauraen.

Pian nauru loppui vähitellen ja sitten oli taas ihan hiljaista. Tunsin Tristanin hapuilevan kättäni. Katsoin häntä hymyillen ja hän katsoi takaisin. Se tuntui juuri yhtä kliseiseltä kuin mauttomissa saippuasarjoissa, mutta silti niin oikealta. Me seisoimme siinä käsi kädessä ihan hiljaa - vain minä ja Tristan.


Pahoittelen suuresti surkeaa laatua, leiritarinasta on tulossa paljon parempi! Tän loppu muuttu vähän aikasemmasta suunnitelmasta, joten mun siihen piirtämä kuva ei oikein sovi, mut päätin julkasta sen nyt kuitenkin, koska se onnistu tosi hyvin (taustaa lukuunottamatta). :)

 

--

Katajalehdon tallin omistaja 9.2.2014 - ♥

July 24, 2014 at 1:34 AM Flag Quote & Reply

Emilia Kataja
Site Owner
Posts: 67

We'll stay forever this way

 

Satuloiden narina täytti lähitienoon. Lasten jalat hakkasivat ponien kylkiä ja kädet huitelivat ties missä. Kyllä, arvasit oikein, nimittäin meneillään oli lasten alkeistunti. Viisi ponia, joiden selässä oli viisi ratsastajaa, tosin Nemon ratsastaja näytti siltä, että hän voisi tippua koska tahansa, ravasivat ympäri kenttää laiskasti ja ehkä hieman ärsyyntyneenkin oloisina. Istuimme Jossun kanssa penkillä järkyttyneinä katsomassa tunnin kulkua. Vähän matkan päässä istuva Hessu yritti näyttää kylmänrauhalliselta, mutta kyllä hänenkin kasvoillaan kävi välillä kauhistunut ilme. Oli syksyinen iltapäivä ja se alkoi jo tuntua. Kesäiset superhelteet yhdessä leirin kanssa alkoivat tuntua enää vain kaukaiselta muistolta. Tuntien takia yhteiset ratsastuslenkit ovat enää haave. Sateetkin lisääntyivät, joten lähes poikkeuksetta tarhassa odottaa ruskeaksi muuttunut mutapallo.

- No nyt se Nemon ratsastaja tuli alas, Jossu hymähti ja tajusin siirtää katseeni kentälle.

Toden totta, maassa istui kauhistunut tyttö ja vapaudesta nauttiva poni viiletti ympäri kenttää tehden välillä pieniä pukkeja. Muiden ponien selässä istuvat näyttivät vähintään yhtä kauhistuneilta kuin pudonnut tyttö. Emilia meni varmistamaan, että ratsastaja oli kunnossa ja he lähtivät yhdessä pyydystämään Nemoa. Se ei varsinaisesti ollut ”mission impossible”, sillä ahne shetlanninponi pysähtyi napsimaan viimeisiä pitkiä ruohontupsuja aidan luokse. Nopeasti Emilia nappasi ponin ohjista ja tarkisti vielä, että sekin oli kunnossa. Sitten hän auttoi tytön takaisin selkään ja lähti taluttaen viemään ratsukkoa hieman uralla. Huokaisten pudistin päätäni hieman.

- Alkeistunneista pitäis kyllä tehdä telkkarisarja, totesin Nemon temppuillessa jälleen.

- Sanopa muuta. Ehkä me voitais joskus tehdä sellanen, kun jaksetaan, Jossu vastasi katsahtaen minuun.

- Ehkä. Mut ei kyl ainakaan tänään, koska Celle pitäis vielä ratsastaa. Tuutko kattoon? kysyin etsien jo katseellani ex. lumivalkoista/kärpäskimoa poniani.

- Joo, mikä ettei. Disalla on tänään vielä kaks tuntia, Jossu kertoi ja pyyhkäisi hieman housujaan.

Päätimme yhteistuumin, että minä lähtisin hakemaan Celleä ja Jossu hakisi sen tavarat valmiiksi hoitopuomille. Sanoimme toisillemme vielä pikaiset heipat ennen kuin lähdimme eri suuntiin.

 

Riimunnarunpää hakkasi rytmikkäästi reiteeni. Talutin kuraista Celleä pitkän jahdin päätteeksi hoitopuomille. Poni oli erittäin kiintynyt heinäkasaan ja se ei ollut antanut kiinni millään. Lopulta menin seisomaan kasan eteen ja odotin, kunnes ponin ahneus vei voiton. Tietenkin arvokkuus oli hieman mennyt, kun alkeiskurssilaiset tuijottivat ratsujensa selistä epätoivoisia kiinniottoyrityksiäni. Pian nolotus kuitenkin muuttui ylpeydeksi, kun Celle tanssahteli hermostuneesti narun päässä, minun hallitessani sen melkein täydellisesti, ja alkeiskurssilaiset huokailivat ihastuksesta. Nyt Celle kuitenkin käyttäytyi mallikkaasti ja sain sen sidottua helposti kiinni puomiin. Jossu oli kantanut harjaämpärin jo valmiiksi puomille, mutta satulaa ja suitsia ei näkynyt - eikä Jossua. Enempää en niistä välittänyt vaan aloin harjata Celleä rivakoin ottein. Välillä poni muistutti takajalallaan, että harjasin liian kovaa, jolloin muistin harjata vähän hellemmin. Juuri kun aloin pudistaa kavioita, näin Jossun tulevan satulan ja suitsien kanssa tallista.

- Sori, kun kesti. Sä olit ostanu uutta tavaraa, niin mun piti hetken etsiä näitä, Jossu selitti ja laski satulan maahan.

- Ei se mitään. Ja joo, ostin Cellelle uuden, kympin maksavan huovan, turvajalkkarit ja omppukolmipalan, kerroin innoissani.

Eihän Jossulle mitään tarvitsisi kiinniottoyrityksistäni kertoa.

- Olispa mullakin oma poni, jolle ostella kaikkee kivaa, Jossu huokaisi nojaten hoitopuomiin.

- Disa on hyvä vaihtoehto. Sille saa ostella, totesin puhdistaessani jo viimeistä kaviota.

- No, mä ostaisinkin, mut mulla ei oo tällä hetkellä rahaa, Jossu nauroi.

Minäkin nauroin ja yritin pyöritellä silmiäni siinä samalla. Celle tuijotti meitä kuin isoja poninsyöjäpostilaatikoita, joten näimme parhaaksi hiljentää volyymia. Nostin satulan kevyesti Cellen sään päälle ja liu’utin sen kohdalleen. Sitten laitoin satulavyön kiinni ja kiristin sitä aina yksi reikä kerrallaan.

- Noi alkeiskurssilaiset tuijottaa meitä sillain, kun me oltais jossain kuulustelussa, Jossu supatti hiljaa.

Siltä se näyttikin. Melkein jokainen lapsi oli kääntynyt katsomaan meitä. Emiliakin taisi huomata lasten keskittymättömyyden ja kertoikin heille, että tällä kertaa harjoiteltaisiin laukkaa. Se sai lasten katseet kääntymään Emiliaan ja heidän kätensä alkoivat puristaa ohjia rystyset valkoisina. Käytin hetkeä hyväkseni ja sujautin kuolaimet Cellen suuhun. Nopealla kädenliikkeellä nostin niskahihnan paikoilleen ja aloin laittaa remmejä sormet sauhuten kiinni. Kun ensimmäinen alkeiskurssilainen käänsi taas päänsä, suitset olivat jo moitteettomasti Cellen päässä.

 

Yksi paras osa ponin omistamisessa on se, että jalustimia ei tarvitse säätää kuin koulujalustimista estejalustimiin ja toisin päin. Nytkään ei mennyt kuin puoli minuuttia ja jalustimet olivat säädetty. Kiristin satulavyötä vielä reiällä ennen kuin annoin Cellelle hiukan pohkeita, jotta se lähtisi uralle. Jossu taapersi pois kentältä katsomoon ja lysähti raskaasti katsomon penkille. Minä puolestani keskityin siihen, että Celle kuunteli ilman ohjiakin väistävää pohjetta. Olin juuri kertonut Jossulle, että Emilia oli arvostellut hyväksytysti A-merkin kouluohjelmani ja Jossu oli mankunut suunnilleen viisi minuuttia minua näyttämään sen. Koska en ole ihan kylmäsydäminen ihminen, suostuin Jossun pyyntöön, vaikkakin hieman epäröiden. Nostin jalustimet Cellen sään yli ristiin, sillä olin päättänyt tehdä alkuverryttelyt ilman jalustimia. Muutaman kierroksen kävelyn jälkeen aloin kerätä ohjia käsiini. Kääntelin Celleä isolle kahdeksikolle tehden aina kahdeksikon ristikohdassa ravisiirtymisiä. Sitten aloin mennä kahdeksikkoa ravissa tehden aina molempiin päätyihin pysähdykset. Jossu jaksoi huomautella koko ajan pienistä asioista, kuten ”kantapäät sentin alemmas!” tai ”parikymmentä senttiä isompi ympyrä!”. Tiesin, että hän teki sitä ihan vain ärsyttääkseen, joten näytin hänelle vain kieltä. Jossain vaiheessa Tristankin ilmestyi maneesiin ja sitten minulla oli kaksi määräilevää valmentajaa. Niinpä päätin vaihtaa taas tehtävää pohkeenväistöihin lävistäjällä. Suunnilleen puolessa välissä suoristin aina Cellen ja tein laukannoston. Tässä vaiheessa aloin hakea Celleä kunnon peräänantoon. ”Virnuilevat Valmentajat”, kuten kaksikosta sanoin, jatkoivat edelleen marmatustaan. Porukkaa alkoi vain lisääntyä maneesiin alkeiskurssilaisten päästessä tunniltaan.

 

Lopulta olin saanut käytyä ohjelmassa vaadittavat asiat yksi kerrallaan läpi ja saatoin aloittaa oikean version ohjelmasta. Maneesi oli pullollaan pieniä ratsastajan alkuja ja oli Hessukin sinne jossain vaiheessa eksynyt. Ravasin tarmokkaassa harjoitusravissa keskihalkaisijalle ja suunnilleen keskellä tein täydellisen pysähdyksen tasajaloin. Tervehdin katsoen vähän vinoon kohti Jossua ja Tristania. Sitten tein siirtymisen kevyillä pohjeavuilla takaisin raviin. Ratsastin Celleä valmistellen sitä kääntymään pehmeästi voltille. Celle liikutti kuolainta suussaan ja höristi korvansa eteen.

Voltti, jonka jälkeen vaihtoura ja toinen voltti

Keskihalkaisijan ravipohkeenväistö oli takana. Keskiravissa hyvä ravin tahti tuntui särkyvän, mutta ratsastin Cellen pienillä pidätteillä takaisin kunnon muotoon ja tahti korjaantui.

Toinen pohkeenväistö

Jälleen takana oli onnistunut väistö. Vaadin Celleä tekemään pysähdyksen.

Taas tasajaloin.

Celle peruutti kuuliaisesti ja nosti siitä harjoitusravin suoraan kiltisti. Se tuntui kuuntelevan pienintäkin liikettäni. Se siirtyi pehmeästi suoraan keskikäyntiin. Ratsastin sitä hyvin eteen, jotta nopeus säilyisi. Sitten yhdellä pohkeensiirrolla nostin laukan.

Me lensimme.

Tuntui kuin muu maailma olisi hävinnyt ympäriltämme.

Tai pysähtynyt.

Voltti meni ohi silmänräpäyksessä.

Keskiympyrä meni kuin unessa.

Raviin siirtymä ja täydellinen keskiravipätkä.

Ohjelman loppua en sitten muistakaan. Se oli niin automaattinen, että en edes ollut varma, kumpi meistä sen oli mennyt. Muistan vain, että havahduin vasta, kun katsomossa raikuvat aplodit täyttivät maneesin. Alkeiskurssilaiset tuijottivat meitä suu ammollaan. Annoin Cellelle pitkät ohjat ja halasin sitä pitkään.

- Te kuulutte selvästi yhteen! Jossu ilmoitti asiansa.

Kaikki maneesissa olevat yhtyivät puheeseen.

Se hetki tuntui mahtavammalta kuin maailmanmestaruuden voittaminen.

 

You're here, there's nothing I fear

And I know that my heart will go on

We'll stay forever this way

You are safe in my heart

And my heart will go on and on


Uutta tarinaa pukkaa! Tän tarinan alku loju mun koneella varmaan melkein kuukauden ja valmis tarinakin muutaman päivän. Ihan kiva tuli, ehkä parempi kun edellinen.

 

--

Katajalehdon tallin omistaja 9.2.2014 - ♥

September 20, 2014 at 1:12 AM Flag Quote & Reply

Emilia Kataja
Site Owner
Posts: 67

Aamu talleilua täynnä

 

Ulkona oli erittäin kylmä, varmaan jopa pakkasasteita. Vieressäni hytissyt Celle oli varmasti samaa mieltä. Aution maneesin lämpö otti meidät ilomielin vastaan. En voinut välttää suustani päässyttä haukotusta. Vilkaisin maneesin kelloa. Se näytti noin seitsemää. Aamulla. Kesäjärven yläasteen opettajilla oli vuoden ensimmäinen kunnon kokous, joten koulupäivämme alkoi sinä aamuna vasta yhdeltätoista. Se merkkasi päivämme loppuvankin vasta neljältä. Kentän pohja oli mennyt muutamassa päivässä huonoon kuntoon, joten Cellen liikutus olisi venynyt joko iltakahdeksaan tai tekisin sen aamulla. Talutin Cellen puomien luokse ja päästin sen ohjista irti. Nostin puomin ja lähdin viemään sitä paikoilleen. Minusta oli mukavaa, että Celle luotti minuun jo sen verran, että se seurasi minua kuin lammas raahatessani puomeja paikoilleen. Plus me molemmat saimme jo lämmiteltyä siinä vähän. Siirtelin maahan jätettyjä puomeja vain vähän, sillä olin keksinyt jo hyvän tehtävän. Laitoin vielä jumppasarjan viimeisen kavaletin paikoilleen ja otin Cellen kiinni. Ponnistin itseni kevyesti Cellen viltin peittämään selkään. Tietenkin kunnon aamutreeni olisi mentävä ilman satulaa.

 

Celle ravasi innokkaasti eteenpäin. Se ravasi lennokkaasti korvat tötteröllä laittamieni puomien yli. Se oli saanut räjähtävää energiaa, kun se huomasi, että siltä ei vaadittaisikaan muotoa. Itse istuin rauhassa Cellen selässä ja pienillä pohkeen liikkeillä nostin puomien jälkeen laukan. Ohjasin ponin kohti jumppasarjaa ja siitäkös se vasta innostui. Pari askelta ehdin hidastaa ponin menoa ja sitten tuli aika hypätä. Celle pomppi kevyesti kavaletit ja puomit kuin se olisi syntynyt hyppäämään. Hidastin ponin käyntiin ja kehuin sitä vuolaasti.

”Hyvinhän se menee!” kuulin äänen katsomon ovelta.

Käänsin Cellen kohti äänen alkuperää ja huomasin sen olevan Emilia.

”No joo, ihan”, sanoin vaatimattomasti.

”Älä vähättele! Näytä nyt ihan koko tehtävä!” Emilia vaati ja istuutui penkille.

Keräsin ohjat takaisin käsiini ja kannustin Cellen pienesti raviin. Ohjasin tamman jälleen ravipuomeille ja nostin niiden jälkeen laukan. Jumppasarja meni taas hyvässä tasapainossa, mutta jatkoin siitä vielä kulmaan ja käänsin sen tiukasti puomille. Celle oivalsi uuden tehtävän ja lähti innokkaasti jälleen eteenpäin. Puomin jälkeen hidastin raviin ja ohjasin Cellen kavaletille ravissa. Kavaletilta nostin laukan ja jatkoin vielä viimeiset laukkapuomit.

”Te ootte edistyny ihan hurjasti! Meno on tosi tasaista, mutta kiinnitä huomio tolle yksittäiselle laukkapuomille, ettei se liiraa ulos”, Emilia alkoi opettaa.

Lähdin menemään tehtävää uudestaan. Alun ravipuomit menivät hyvin, mutta jumppasarjan viimeisellä kavaletilla Celle pomppasi jo edellisen puomin päältä. Päädyin istumaan Cellen kaulalle. Pidätin Cellen nopeasti pysähdykseen. Olin jo pääsemässä takaisin oikeaan kohtaan, kun Celle nykäisi päänsä alas ja päädyin istumaan vielä kauemmas kaulalle.

”Mä tuun auttaan”, Emilia hihkaisi katsomosta ja taapersi nopeasti luokseni.

Hän piti Cellen ohjista tiukasti kiinni, jotta pääsin tukevasti taas selkään.

”Kiitti. Mä en ymmärrä, mikä siihen meni”, puuskahdin ja keräsin ohjat hyvin takaisin käsiini.

”Askel ei vaan varmaan sopinut. Mene vaikka ravissa sisään sille, niin ehkä se ei lähde niin kiihtyväksi”, Emilia neuvoi.

En tiedä huomaako hän välillä edes opettavansa vai onko hän vain opettavaista tyyppiä. Siirsin Cellen pehmeästi raviin ja se lähti korskuen matkaan. Ravipuomien jälkeen se yritti kovasti nostaa laukkaa, mutta istuin painavammin selässä ja pidätin sitä päättäväisesti. Se tuli tarpeeksi tasapainoisessa ravissa jumppasarjalle ja nosti sen jälkeen pehmeän laukan. Pidin laukkaa yllä ja ohjasin sen kulman jälkeen hyvällä linjalla laukkapuomille. Nyt annoin sen jatkaa laukkaa koko lopputehtävän ajan laukassa ja se otti selvästi kaiken irti. Se venytti askeltaan ja pomppasi puomit kuin ne olisivat olleet vähintään kavaletteja. Tehtävän loputtua hidastin sen raviin ja ohjasin sen pääty-ympyrälle.

”Mahtavaa! Kuinka kauan sä olet sillä jo mennyt?” Emilia tiedusteli minulta.

”Ehkä sellaset viiskytä minuuttia”, arvioin ja annoin Cellen siirtyä uralle ravaamaan loppuraveja vähän pidemmällä ohjalla.

Emilia nyökkäsi vastaukseksi ja alkoi silmäillä puomeja uudella katseella. Hän oli jonkin aikaa hiljaa ja selvästi mietti jotain.

”Älä kerää näitä puomeja pois. Mä muutan tätä tehtävää helpommaksi ja hyödynnän näitä tän illan jatkotunnilla”, Emilia kertoi lopulta suunnitelmansa.

Olin ehtinyt jo siirtää Cellen käyntiin Emilian miettiessä ankarasti. Nyökkäsin serkulleni hyväksyvästi. Ihon pintaan oli noussut jo ihan kiva hiki, mutta pikku hiljaa se alkoi muuttua vain inhottavaksi kylmäntunteeksi. Nappasin katsomon reunalta siihen jossain vaiheessa laskemani takin ja liu’utin sen neuleeni päälle.

”Avaakko oven? Ratsastan tän siihen tallin pikkupuolen ovelle asti”, käskytin ja yritin samalla epätoivoisesti saada viltin Cellen selkään selästä käsin.

Emilia mutisi minulle jotain laiskuudestani, mutta meni silti avaamaan oven. Sain kiskottua viltin selkään jotenkin, joten kiitin Emiliaa kauniisti virnistäen ja lähdin päättäväisesti ratsastamaan ovesta ulos kohti hieman lämmennyttä ulkoilmaa.

 

Celle väisteli tarkasti jalkoihinsa osuvia ohjuksia eli ihmisten kielellä vettä. Olin ottanut tavaksi kylmätä sen jalat aina, kun olimme menneet pieniäkin hyppyjä. Celle ei vain aina ollut kylmäämisestä samaa mieltä kanssani

”Kulta pieni, mitä vähemmän sä liikut, sitä nopeemmin tää loppuu”, huokaisin, kun olin yrittänyt kylmätä ponin vasenta takajalkaa jo ainakin viisi kertaa.

Celle ei uskonut järkipuhetta vaan jatkoi väistelyään. Jatkoin päättäväisesti jalan kasteluyrityksiä ja lopulta sain kuin sainkin homman päätökseen. Heitin sen selkään ohuen loimen ja napsautin riimunnarun kiinni sen söpöön vaaleanvihreään riimuun. Otin vielä Cellen pesukarsinaan kiinnittävät riimunnarut irti ja lähdin viemään sitä tallin ovelle. Avasin oven ja huitaisin sen melkein tallille saapuneen Hessun naamalle.

”Sori. Oon tänään energiaa täynnä”, naurahdin pahoitellen.

”Ei se haittaa”, Hessu vastasi naurahtaen hermostuneesti.

Sitten me molemmat jatkoimme omiin suuntiimme sanomatta enää sanaakaan. Celle tutki kirpeää ulkoilmaa sieraimet laajentuneina taluttaessani sitä tarhalle. Siellä päästin sen nopeasti irti ja se lähtikin komealla pukkilaukalla tarhan toiseen päähään, jossa se kävi nyppimään pitkää ruohotupsua aidan toiselta puolelta. Pudistin itsekseni päätäni sille hymyillen, kunnes kuulin Jossun iloisen tervehdyksen takaani, johon vastasin.

”Ilmeisesti kaikki paitsi Tristan on saanu päähänsä tulla nyt aamusta tallille, kun törmäsin Hessuunkin tossa tallin ovella”, totesin Jossulle ennen kuin tyttö ehti sanoa yhtään mitään.

”No missä Tristan sit on?” Jossu kysyi virnistäen.

”Varmaan nukkuu. Mä laitan sille vaikka viestii”, vastasin ja kaivoin puhelimen taskustani.

Tiputin sen melkein maahan ottaessani lämpimiä hanskoja käsistäni näppäilläkseni tekstiviestin.

 

Lähettäjä: Noora

Vastaanottaja: Tristan

11.10.14 8:23

Mis oot? Tuu tallille :)

 

-----------------------------------

 

Lähettäjä: Tristan

Vastaanottaja: Noora

11.10.14 8:24

Noora, lopeta mun herättäminen ja en, jään nukkuun

 

------------------------------------

 

”Herätin sen, taas”, raportoin Jossulle hymyillen.

 

------------------------------------

 

Lähettäjä: Noora

Vastaanottaja: Tristan

11.10.14 8:25

Heräsit just? No sit tuut sitä suuremmalla syyllä

 

------------------------------------

Lähettäjä: Tristan

Vastaanottaja: Noora

11.10.14 8:25

No ok, oon siellä 20 minan päästä

 

------------------------------------

 

Lähettäjä: Noora

Vastaanottaja: Tristan

11.10.14 8:26

Jes :)

 

------------------------------------

 

”Se tulee kohta. Mennään juomaan kaakaoo, täällä on kylmä”, sanoin ja hytkyin ylös alas vakuuttaen sanani.

Jossu myötäili sanojani ja lähdimme yhteistuumin sisälle. Nappasimme matkalta vielä ponien suojat, vesiämpärin ja kaksi harjaa, sillä päätimme tehdä jotain hyödyllistä, kun kerran aamulla tallille oli raahauduttu.

 

”Eikä, nyt tätä kaakaoo läikky näille suojille!” parahdin vieressäni Disan suojia puunavalle Jossulle.

Jossu alkoi nauraa minulle vahingoniloisesti eikä huomannut läikyttäneensä kaakaota paidalleen. Osoitin hänen paitaansa ja johan nauru loppui.

”No, voi nyt!” Jossu kirosi ja harppoi talouspaperirullan luokse.

Samassa ovi aukesi ja sisään astui väsyneennäköinen Tristan tukka pörrössä. Hän katsoi meitä kuin kaikki olisi normaalisti ja kävi sohvalle istumaan.

”Huomenta, Frankenstain!” Jossu murahti ja jatkoi paitatahransa hinkkaamista.

”Mhm”, Tristan mutisi kuuntelematta varmaan yhtään, mitä hänelle sanottiin.

Katsoimme Jossun kanssa toisiamme ja Jossu osoitti vesilasia, jonka hän oli juuri ottanut. Nyökkäsin hänelle salaliittomaisesti ja hiivimme puoli unessa olevan Tristanin luokse. Laskimme äänettömästi kolmeen ja silloin Jossu kaatoi vesilasin sisällön ja minä kutitin Tristania armottomasti. Poika päästi vertahyytävän (ja oopperalaulajamaisen) kiljaisun ja mulkaisi meitä terävästi.

”Te ootte ilkeitä! Eikö nykyään saa edes nukkua rauhassa?” hän paasasi yrittäen kuivata itseään.

Yhtäkkiä hän lopetti ja hänen silmiinsä syttyi uudenlainen katse. Varoittamatta hän kaappasi meidät molemmat isoon, märkään halaukseen ja tuli meidän vuoromme kiljua, tosin ei yhtä tyttömäisesti. No, minkä aamu kastelee, se varmasti myös sen kuivattaa. Ehkä aamu tallilla ei sittenkään ole niin hirveää kuin olin kaksi tuntia sitten kuvitellut.



Taas tällänen kuukauden lojunut tarina, joka onnistu loppuviimeksi ihan hyvin.

 

--

Katajalehdon tallin omistaja 9.2.2014 - ♥

October 12, 2014 at 1:18 AM Flag Quote & Reply

Emilia Kataja
Site Owner
Posts: 67

Vuosi täynnä muistoja

 

Taas yksi vuosi elämässä oli ohitse. Samanlainen vuosi kuin kaikki kolmetoista muutakin. Vuoteen oli mahtunut iloja, suruja, onnistumisia ja epäonnistumisia. Okei, en tuona hetkenä ajatellut mitään tuollaista. Syvällisten sanojen keksimiseen oli mennyt melkein viisi minuuttia. Mutta joka tapauksessa, ideanahan oli, että jälleen kerran oli syntymäpäiväni, tarkemmin ottaen neljästoista sellainen. Päivä ei kyllä kovin iloiselta vaikuttanut, sillä taivas oli pilviä täynnä ja jatkuvasti tuli sadekuuroja. Onneksi olin ehtinyt sisälle juuri ennen kuin sadekuuro voimistui ja kasteli varmasti ulkona seisseet poniparat. Hapuilin toisella kädelläni kahvion ovenkahvaa tasapainotellen samalla kakkukupua kädessäni. Nykäisin oven auki samalla melkein tiputtaen makean herkun käsistäni.

”Sulla on kakkua, miks?” tarkkasilmäinen Jossu kysyi heti astuessani sisään.

”Hei vaan sullekin!” naurahdin hyväntuulisesti ja laskin kakun käsistäni pöydälle.

”Tosiystävät tietääkin, kun on toisen synttärit”, Tristan vastasi Jossulle irvaillen.

”Paljon onnee!” Jossu julisti pikaisesti ja jatkoi kakun intensiivistä tutkimista. ”Onko tää suklaata?”

”Jep! Äiti teki”, kerroin ottaen samalla kaapista kolme lautasta.

”Onko sulla toista mukana? Musta tuntuu, että syön tän yksin”, Jossu sanoi näyttäen siltä, että kuolaisi kohta suunsa kuivaksi.

Pudistelin päätäni suu virneessä ja iskin kakkulautaset kavereideni nenien eteen. Nopeasti kaivoin esiin lusikat ja kakkulapion. Otin itselleni reilun palan kermavaahtokoristeisesta kakusta, jonka jälkeen Jossu nappasi lapion melkein kädestäni ja leikkasi minunkin palaani isomman palan.

”Mulla on sulle jopa lahja!” Tristan kertoi ennen kuin otti kakkua itselleen.

Hän kaivoi vieressään nököttävästä muovipussista esiin pienen rasian ja ojensi sen minulle. Nostin sen kannen varovaisesti ylös ja sain huokaista ihastuksesta. Rasiasta paljastui hopeinen kaulaketju, jossa oli hevosenmuotoinen riipus. Riipuksessa luki koristeellisilla kirjaimilla ”Celle”.

”Tää on ihana. Kiitos!” henkäisin sanattomana ja hyppäsin Tristanin kaulaan.

”Mä tuon sit jotain huomenna”, Jossu totesi epämääräisesti mongertaen suu täynnä kakkua.

Räjähdimme Tristanin kanssa nauramaan, sillä Jossu näytti epäilyttävän paljon bulldoggilta.

 

”Tää kulunut vuosi on ollu niin ihana, että en haluis lopettaa sitä”, huokaisin tunteellisesti kiristäessäni Cellen satulavyötä kentällä.

”Mutta aina tulee uusia muistoja ja jos ei, sulla on aina Celle ja meidät”, Tristan sanoi Damon selästä kerrankin syvällisesti.

”Nii-in, mutta silti!” intin ja mittailin jalustimia sopiviksi.

”No ota sitten ilo irti tästä päivästä, jotta voit muistella tätä vuotta hyvillä mielin!” Jossu vastasi ja patisti Disan uralle.

Kiiruhdin myös Jossun perässä uralle.

 

(Lukumusiikkia saat TÄSTÄ, kuuntele tarinan loppuun!)

 

Tietenkin aina olisivat muistot, mutta en pääsisi elämään vuotta enää uudestaan. Olin nauttinut melkein joka hetkestä (tai itse asiassa en sittenkään), mutta en edes muistanut enää kaikkia asioita.

 

Keräsin Cellen ohjat käsiini ja aloin käännellä sitä aina välillä isoille ympyröille.

 

Olihan sekin totta, että uusia muistoja syntyisi, mutta mitä jos ne eivät olisikaan niin hyviä kuin edelliset. Kaikki aina jankkaavat, että pitäisi elää hetkessä, mutta entä jos hetki ei olisikaan niin loistokas kuin muistot. Entä, jos seuraava vuosi olisikin edellisen vastakohta?

 

Siirsin Cellen pehmeästi raviin ja aloin mennä sillä isoa ympyräkahdeksikkoa.

 

”Sulla on aina Celle ja meidät”

Tristanin sanat kummittelivat mielessäni. Mitä hän sillä oli tarkoittanut? Että voisin elää nuo hetket uudestaan? Että voisin tehdä uusia muistoja?

 

Hetken päästä siirsin Cellen uralle ja nostin sillä laukan. Nousin kevyeen istuntaan ja sinä hetkenä muu maailma katosi ympäriltäni.

 

Sitten todellisuus iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Minä pelkäsin.

Pelkäsin siirtyä tuntemattomaan tutusta ja turvallisesta.

Tajusin myös, mitä Tristan oli tarkoittanut.

Aina voisi muistella ja sitä varten minulla on läheiseni.

 

Hetken mielijohteesta irrotin sormeni Cellen nahkaisista ohjista ja nostin käteni sivuille.

 

Elämä oli kuin ratsastusta.

Voi irrottaa kätesi oman tutun elämäsi ohjaksista ja siirtyä tuntemattomaan.

Tai sitten pidät kätesi tiukasti ohjaksissa ja ohjaat joka hetken.

Kumpi tahansa käy, kunhan on onnellinen ja elää hetkessä.

Niin minä aikoisin tästä edespäin tehdä.

Elää hetkessä.

 


Jotenkin hirveen itkettävä tarina kirjottaa, ehkä ton musiikin takia, koska sitten kun alkaa miettiin sanoja tarkemmin, niin tajuaa, kuinka koskettava tää laulu onkaan. 

--

Katajalehdon tallin omistaja 9.2.2014 - ♥

October 23, 2014 at 12:25 AM Flag Quote & Reply

Emilia Kataja
Site Owner
Posts: 67

Metsän kauhu

 

Celle nyki päätänsä malttamattomana ylöspäin. Minä puolestani seisoin jakkaralla, ja yritin saada poniani pysymään paikoillaan. Samaan aikaan yritin kammata tamman harjaa pienellä harjakammalla. Saadessani harjan siedettävään kuntoon aloin tarkastella sen esteettisyyttä.

”Mitäs teet?” paikalle ilmestynyt Tristan kysyi minulta leikkisästi.

”Siistin, ja nypin Cellen harjaa vähän. Onko se hyvä?” kysyin jatkaen harjan tarkastelua ”sormikamerani” läpi.

”Ihan kelvollinen”, Tristan vastasi ilkikurisesti.

Tuuppasin poikaa, jota pidempi olin kerrankin, olkapäähän, mutta hän nappasi minua vyötäröstä kiinni, ja laski maahan.

”No, ei vaan. Nätti se on”, Tristan totesi virnistäen ollessani taas maantasolla.

”Hyvä!” vastasin hymyillen leveästi.

Aloin irrottaa Celleä pesukarsinan riimunnaruista, ja tuo vaikutti onnelliselta päästessään pois kidutuskammiosta. Annoin ponille kiitokseksi muutaman namin taskustani, ja tuo näytti ihanan hölmöltä maiskuttaessaan niitä.

”Ootko tekemistä vailla?” Tristan kysyi huomatessaan pienen miettimishetkeni.

”Ehkä. Mitä sulla on mielessä?”

”Syksyinen maastoreissu kera hyvän seuran. Tuutko mukaan?”

”Vaikkapa, jos mä ja Celle ollaan sun käsityksesi hyvästä maastoreissusta.”

”Totta kai ootte. Viistoista minuuttia, tallipiha?”

”Sopii!”

 

Celle äksyili ihmeellisen paljon päästyään karsinaan. Heti ponin kiinni sidottuani se alkoi viskoa päätään protestiksi. Harjatessani sitä se uhitteli hampaillaan korvat luimussa, ja liikkui edestakaisin litistäen minut melkein seinää vasten. Jo satulan nähdessään tamma alkoi pyöriä niin paljon, kuin riimunnaru antoi myöten, joten nostin satulan koulutusmielessä vain hetkeksi Cellen selkään, sillä en halunnut nähdä ponin mielipidettä vyön kiristämiseen. Kuolaimet suuhun saatiin tahdonvoimalla ja satulan sijaan selkään laittamani loimi ratsastajan pinnan rajoilla. Lopulta kuitenkin olimme valmiina lähtöön, vaikkakin aikaa oli kulunut tarkoitettua enemmän.

 

Sopimallemme tapaamispaikalle päästyäni Tristan jo sääti jalustimia Damon selässä.

”Sori, oon myöhässä! Celle sai angstikohtauksen”, selitin pompaten kiireesti ponin selkään ja hätkähdyttäen Tristanin.

”Eipä haittaa, mut ei se kyllä kauheen hankalalta näytä”, Tristan virnisti saaden minun vilkaisemaan Celleä.

Tamma nuokkui rauhallisesti pää alhaalla. Naiset. Ei niitä koskaan ymmärrä.

”Ihan sama, lähetään vaan”, vastasin Tristanin, ja siirsin Cellen nopeatempoiseen käyntiin.

Tristankin siirsi uljaan ruunansa käyntiin, ja ratsasti vierellemme. Juttelimme niitä näitä aina karmeista matematiikanopettajista toppaloimien laatuun, ja siirsimme samalla hevosemme jossain kohtaa raviin. Ravasimme rauhallisesti siihen asti, kunnes Tristan sai idean laukkakisoista. Kieltäydyin, mutta Tristan sai minut suostuteltua:

”Pelkäätkö sä?”

Sanojensa jälkeen hän virnisti itsevarmasti.

”En tietenkään! Otetaan vaan!” tuhahdin sekunnin sadasosan miettimisen jälkeen.

 

Siirsimme hevoset käyntiin ja ratsastimme ”lähtöviivalle”. Yhteisestä merkistä nostimme laukan ja kannustimme hevosemme aina vain reippaampaan laukkaan. Damo piti johtoasemaa heti alusta alkaen, mutta Celle roikkui sen kannoilla sinnikkäästi. Kisaaminen ei ehkä ollut kovin vastuuntuntoista, mutta en välittänyt siitä sillä hetkellä. Yhtäkkiä Tristan pysäytti Damon, ja minä melkein tipuin tehdessäni Cellellä äkkipysähdyksen melkein Damon häntään.

”Mitä sä-”

”Sshh!” Tristan keskeytti minut, ja osoitti pusikon luokse.

Karhu tallusteli puskan vieressä koko komeudessaan. Celle jännittyi, ja yritin pysyä itse mahdollisimman rauhallisena.

”Käännytään hiljaa takasin”, Tristan ehdotti kuiskaten.

Nyökkäsin, ja aloin kääntää Celleä kauhusta kankeana ympäri, mutta sitten metsästä kuului rasahdus. Se oli muutenkin herkälle Cellelle liikaa, ja se lähti pinkomaan täyttä kyytiä takaisin paljon kovempaa kuin hetki sitten. Itse en ollut yhtään varautunut, ja iskeydyin vasten ponin kaulaa jääden siihen roikkumaan. Tarrauduin kiinni Cellen kaulaan ja harjaan, sillä siitä vauhdista paiskautuminen maahan ei houkutellut yhtään. Damo oli lähtenyt Cellen perään, mutta oli jonkun matkan päässä, sillä kuulin kavioiden iskeytyvän maahan, mutta en nähnyt ratsukkoa.

Voi itku.

Entä, jos nyt tippuisin ja satuttaisin itseni?

Entä, jos Celle murtaisi jalkansa ja se pitäisi lopettaa?

Olisi vain pitänyt luovuttaa, kun Celle temppuili karsinassaan.

Silloin emme olisi koskaan nähneet sitä tyhmää karhua.

 

Hetken päästä hevoset kääntyivät pienelle aika juurakkoiselle polulle. En edes yrittänyt kääntää Celleä pois, sillä minulla oli täysi työ pysyä selässä, ja olin muutenkin liian lamaantunut tehdäkseni mitään. Hevosten vauhti hidastui, mutta se ei silti ollut hallittavissa. Celle valitsi askeleensa tarkasti minun roikkumisestani huolimatta eikä kompastunut juuriin. Tristan yritti sanoa jotain, mutta veri suhisi korvissani, enkä kuullut mitään. Sitten tielle tuli isompi juuri, johon Celle kompastui ja kaatui. Lensin kaulalta pois, mutta en onneksi iskenyt päätäni juuriin tai kiviin. Muut ruumiinosat olivatkin sitten asia erikseen. Näin Cellen pysähtyvän vähän matkan päähän. Yritin nousta, mutta valtava kipu levisi jalkaani. Aloin parkua äänekkäästi, vaikka yleensä kipukynnykseni onkin korkea. Kiroilin hiljaa itsekseni vajotessani takaisin maantasolle. Tristan ei edes kysynyt olinko okei, sillä se oli varmaan selvää, vaan meni pyydystämään heti Damon kanssa Celleä. Kyyneleiden sumentamien silmien läpi näin Cellen tärisevän, joten se ei pistänyt yhtään vastaan. Tristan tutki kaikki Cellen jalat, mutta ei ilmeisesti löytänyt mitään. Sitten Tristan tuli hevosten kanssa luokseni.

”Pystytkö nouseen?” hän kysyi todella huolestuneen kuuloisena.

Pudistin päätäni, ja aloin parkua yhä kovemmin. Tristan kyykistyi tasolleni, ja koitti rauhoitella minua.

 

En tiedä kauanko olimme olleet siinä, mutta lopulta enää itkin tavallisesti, joten aloimme miettiä, miten pääsisimme tallille. Tristan totesi, että en varmaan pystyisi ratsastamaan, eikä Cellekään ollut henkisesti siinä kunnossa. En pannut yhtään vastaan, sillä kipeän jalan lisäksi minua pelotti nousta takaisin selkään, vaikka en koskaan ollut ratsastaessa pelännyt kunnolla. Päätimme nostaa Damon satulan Cellen selkään ja ottaa ponin talutettavaksi, kun samalla ratsastaisimme Damolla. Tristan auttoi minut Damon selkään, ja kipusi itse eteeni pitäen samalla Cellen ohjista kiinni. Tartuin poikaa tiukasti kiinni vyötäröltä lähdettyämme liikkeelle. Itkin edelleen, mutta sen lisäksi vielä tärisinkin. Tristan jatkoi siis lohduttamista. Celle sen sijaan näytti rauhoittuneen, josta olin iloinen. Jalkanikin kipu alkoi hellittää, joten tuskin oli murtunut. Ehkä vain nyrjähtänyt.

 

Tallilla saimme selitellä huolestuneille odottajille (joihin lukeutui myös Jossu ja Hessu), mitä oli tapahtunut, ja kaikki olivat huolesta sekaisin. Minä ja Tristan saatoimme kuitenkin hymyillä hieman onnistuneelle laukkakisalle. Huolsin Cellen hyvin Jossun avustamana, sillä edelleenkin painon varaaminen toiselle jalalle sattui. Lopuksi vielä halin ja silittelin Celleä kunnolla. Päätin heti seuraavana päivänä mennä uudestaan metsään lenkille sen kanssa, jotta meille ei jäisi kammoa. Tai, no lähinnä minulle. Urhea sankariponinihan ei siellä pelkäisi. Päinvastoin, ehkä reissu vain syvensi suhdettamme.



Vähän erilainen tarina tällä kertaa ft. kakka loppu.

 

 

--

Katajalehdon tallin omistaja 9.2.2014 - ♥

November 15, 2014 at 3:51 AM Flag Quote & Reply

Emilia Kataja
Site Owner
Posts: 67

NOORA-TARINAT 1.v!

 

Vuosi on pitkä aika. 12 kuukautta, 52 viikkoa, 365 päivää, mutta silti tuntuu kuin olisin kirjoittanut ensimmäisen Noora-tarinan vasta eilen. Vuosi on pitänyt sisällään epäaktiivisuutta useaan otteeseen, mutta siitä huolimatta lopettaminen ei ole käynyt mielessäkään. Kuten ei myöskään tällä kerralla.

Vuoden minä ja te lukijat olemme kestäneet tätä rasittavan ihanaa neitoa, jota myös Nooraksi kutsutaan. Totta se on, vuosi on ollut tapahtumarikas. Tarinoissa on ollut iloa ja surua, jotkut tarinat ovat onnistuneet ja jotkut ovat epäonnistumisillaan aiheuttaneet minulle harmaita hiuksia. Tarinoita olen kirjoittanut yhteensä parikymmentä, joista osa on jäänyt syystä tai toisesta julkaisemattomaksi tai keskeneräisiksi. Tässä spesiaalissa pääsette juurikin näkemään noita julkaisemattomia tarinoita, joita osaa häpeän ä-l-y-t-t-ö-m-ä-s-t-i, mutta ilonne vuoksi päätin antaa ne ihmiskunnan tietoon. En ole muuttanut niitä ollenkaan alkuperäisistä, joten jotkut ovat otsikottomia, täysin keskeneräisiä ja kirjoitusvirheellisiä. Osa tarinoista on kuitenkin vielä julkaisematta, sillä en niitä tabletilta jaksanut kaivaa. Pidemmittä puheitta, päästän teidät seuraamaan tätä toivottavasti viihdyttävää pläjäystä.

 

Ensimmäinen julkaisematon tarina jäi keskeneräiseksi, koska inspiraatio ei riittänyt. Viimeinen muokkauspäivä on ollut 14.5.2014.

 

”- Ceellee! huhuilin tarhan portin luona ja rapisutin karkkipaperia taskussani.

Celle ei reagoinut huhuiluyritykseeni millään lailla, vaan makasi tarhan keskellä, työntäen päätään eteen kuten virtahepo.

 

- Celle! Tuu nyt! Kai sä nyt hyppään haluat? yritin vielä, mutta tajusin kyllä, että tarhassa päivän paistattelu on virtaheponi ponini mielestä parempi tapa viettää iltapäivä kuin estetreeni.

Huokaisin ja lähdin Cellen luo, jotta voisin kiskoa sen ylös. Celle makasi edelleen tullessani sen luokse ja napsauttaessani riimunnarun lukon kiinni sen riimuun.

- No niin, nouse nyt, käskin ja läpsäytin Celleä riimunnarulla vetäessäni sitä samalla hieman ylöspäin.

Celle koukisti jalkansa hieman vastahakoisesti ja ponkaisi itsensä pystyyn. Sitten se ravisti päätään puolelta toiselle nopeasti ja haukotteli makeasti suu ammollaan.

- Hölmö, tuhahdin hymyillen ja rapsutin Celleä harjan tyvestä.

Maiskautin Cellen liikkeelle ja lähdin taluttamaan sitä ulos tarhasta kohti harjauspuomia. Olimme Tristanin kanssa sopineet, että pidämme estetreenin lähinnä minun ja Cellen takia, sillä kisaisin sillä parin viikon päästä 80 cm luokassa Eero Tuttarin ratsastuskoulussa. Tristan sanoi osaavansa hypätä kohtuuhyvin, mutta minua vähän epäilytti. Eihän hän tietääkseni ollut ratsastanut vuoteen. Kuten kuitenkin tiedämme, ponien kanssa ei kannata jäädä haaveilemaan ja nytkin Celle käytti tilaisuutta hyväkseen ja nykäisi päänsä lähimmälle ruohotupsulle.

- Celle! komensin ja nykäisin ponin pään ylös, vaikka se olisi mielellään halunnut jäädä hamuilemaan ruohonkorsia.

Celle näytti hauskalta vihreiden ruohonkorsien pilkottaessa sen suusta, joten tällä kertaa minä vuorostani käytin tilaisuuden hyväkseni ja nappasin siitä kuvan. Uusi taustakuva olikin tarpeen.”

 

Toinen tarina on ensimmäinen versio leiritarinasta ”Niin yliarvostettua!”. Tarinan alku venyi liiaksi, joten kirjoitin silloin kokonaan uuden version tarinasta. Viimeinen muokkauspäivä on 22.7.2014.

 

Niin yliarvostettua!

 

- Onhan nyt varmasti kaikki mukana? äiti kysyi jo miljoonatta, toivottavasti myös viimeistä, kertaa tänään, sillä olimme juuri kaartaneet tallin pihaan.

- On, on. Jos jotain jää, niin mä tuun hakeen, huokaisin myös jo miljoonatta kertaa tänään.

- No hyvä on. Muistakin pitää hauskaa! Ja soita välillä! äiti huolehti.

- Soitan, soitan! Moikka! sanoin ja halasin äitiäni.

Sitten nappasin kassini takapenkiltä ja astuin ulos autosta. Paiskasin oven kiinni todella voimakkaasti, sillä olin todella innoissani. Äiti heilutti vielä autosta ja minäkin heilutin takaisin. Sitten äidin auto kaartoi pois pihasta.

 

Kuten arvata saattaa, menin heti äidin häivyttyä talliin ja vielä tarkemmin ottaen Cellen karsinalle. Celle nosti minut huomatessaan päänsä ja päästi pienen hirnahduksen

- Voi, sä oot alkanu hirnuun mulle! sanoin hiljaa hymyillen.

Rapsutin ponini kaulaa ja annoin sille pari taskuuni varta vasten laittamistani omenanpaloista. Celle nappasi ne nopeasti huulillaan ja rouskutti niitä tyytyväisenä.

- Oho, missä vaiheessa sä ehdit tulla? kuulin Emilian äänen takaani.

- Äsken. Äiti heitti mut, vastasin käännyttyäni Emilian suuntaan.

- Se tarkottaa, että muutkin tulee kohta ja mun pitäis varmaan niitä vastaan, Emilia sanoi kiireisesti.

- No sit mäkin tuun! ilmoitin ja lähdin Emilian perään.

Loin vielä viimeisen katseen Celleen ennen kuin lähdimme Emilian kanssa. Tästä se leiri alkaisi!

 

- Teitä tuli nyt loppuviimeks vaan kolme, sinä, Tristan ja Jossu, Emilia kertoi kävellessämme pihalle.

- Voi harmi! No ainakin saadaan perusteellisempaa opetusta, kai, sanoin yrittäen keksiä tilanteesta jotain hyvää.

- Ehkä niin, jos nyt leirillä mitään uutta opitaan, Emilia vastasi virnistäen.

Olin vielä vastaamassa Emilialle, mutta samassa näin Jossun astuvan ulos äitinsä autosta.

- Moi! huusin ja vilkutin.

Jossu käänsi katseensa meihin ja vilkutti takaisin. Lähdin kävelemään nopeasti Jossua vastaan.

- Moi! Jännittääkö suakin? Jossu kysyi, kun olimme tarpeeksi lähellä toisiamme.

- No arvaa vaan. En saanu edes kunnolla nukuttua viime yönä, vastasin huokaisten.

- En mäkään! Jossu hihkaisi innostuneena kuin se olisi ollut hyväkin juttu.

Jännityksen huomasi, sillä kumpikaan ei sanonut enää mitään, kun kävelimme Emilian luo.

- Tervetuloa leirille! Odotetaan vielä Tristan ja sitten aloitetaan, Emilia sanoi hymyillen.

- Okei, oletan myös, että kassit saa viedä sitten, Jossu vastasi ähkien kassinsa kanssa.

Nyt minäkin vasta muistin, että olin raahannut kassiani ympäriinsä tajuamatta sitä.”

 

Kolmannen ja neljännen tarinan piti olla alun perin leiritarinoita, mutta molemmat versiot ovat häpeällisiä, joten niitä ei julkaistu. Toivon, että joku edes saa näistä jotain hupia irti. Viimeiset muokkauspäivät ovat ensimmäisessä 26.7.2014 ja toisessa 28.7.2014.

 

”Kello oli suunnilleen vartin yli kahdeksan tiistai-iltana, joka tarkoitti, että oli toinen leiri-iltamme. Päivä oli ollut mahtava, kuten edellinenkin, mutta tänään erotuksena oli se, että oli kaksi ratsastustuntia eli tuplamäärä naurua. Iltaohjelmaksi Emilia oli suunnitellut lautapelejä, mutta me leiriläiset olimme liputtaneet television katselun puolesta, joten olimme nyt majoittautuneet tallin kahvioon.

- Mitä katotaan? kaukosäätimenherra Tristan kysyi avatessaan ohjelmavalikon.

- Sieltä alkaa Neiti Marple ihan just! Katotaanko sitä? kysyin innokkaasti.

- Uh, ei. Aina, kun niitä kattoo, tulee jotenkin tyhmä olo, jos ei tajua sitä loppuratkasuu. Katotaan mielummin vaikka Masterchefiä, Jossu torjui ajatukseni.

- Täältä ei näytä tulevan mitään muutakaan, joten mäkin oon Neiti Marplen puolella, Tristan sanoi juurikin toivomallani tavalla.

- Ei, sä oot Nooran puolella, Jossu puuskahti.

- Enhän.

- Oot.

- Hei, mä keksin! Pelataan mielummin Totuutta ja tehtävää! ehdotin tajutessani hyvän ”lautapelin”.

- Hei, joo! Mä oon mukana, Jossu innostui.

- Ja mä! Tristan kuittasi sohvalta.

Keräännyimme pieneen rinkiin lattialle ja arvoimme aloittajan, joka sattui Jossuksi.

- No niin, totuus vai tehtävä? aloitin perinteisesti.

- Vaikka totuus, Jossu sanoi hieman epävarmuutta äänessään.

- Kuinka kiva Hessu on asteikolla yhdestä kymmeneen? sanoin ensimmäisen kysymyksen, jonka keksin.

- Ööh... no... ehkä... tota... kasi? Jossu änkytti tulipunaisena.

- Niinpä niin. No, Tristan, totuus vai tehtävä? jatkoin eteenpäin.

- Tehtävä, Tristan sanoi varmasti.

- Äm, keksi joku hieno runo Noorasta, Jossu sanoi ilkikurisesti edelleen hieman punaisena.

- En mä osaa. Mä en oo runoilijaihmisiä, Tristan valitti.

- Osaat, vaikka joku kahen lauseen mittanen jos ei muuten, Jossu määräsi.

- No okei. Oi Noora, olet eloisampi kuin kukkaloota. Riittääkö? Tristan runoili.

Tässä vaiheessa aloin hihittää hervottomasti.

- Joo, jatkuu. Noora, totuus vai tehtävä? Jossu sanoi tirskahtaen.

- Totuus, vastasin edelleen sisäisesti hekottaen.

- Te ootte tylsiä! No, kerro joku salaisuus, jota me ei tiedetä, Tristan käski ja alkoi tuijottaa minua tiiviisti.

- Öh,”

 

Vuosisadan rakkaustarina

 

Sadepisarat ropisivat mökin peltikattoon erittäin tunnelmallisesti. Taas oli alkanut sadekuuro, joita oli ollut pitkin päivää. Iltapäivän maastoestetunnilla ei onneksi satanut, mutta aamun koulutunnilla oli tiemme vienyt maneesiin. Toinen leiripäivä oli melkein pulkassa, tarkemmin ottaen kello oli suunnilleen kahdeksan illalla, ja me leiriläiset yritimme keksiä mökissämme jotain pelattavaa lautapeliä, mutta tuloksetta. Sadekuuro yltyi yhtäkkiä kiivaaksi ropinaksi. Huokaisin ja katsoin ikkunasta ulos pudistellen päätäni. Tuohon sateeseen ei minua saisi raahaamallakaan.

- Hetkonen, mä taisin keksiä just hyvän pelin! Tristan hihkaisi yhtäkkiä sohvaltaan.

- No jaa ihmeessä viisautes meille muillekin! vastasin korjaten asentoani.

- Mitä peliä on pakko pelata ainakin kerran joka leirillä? Tristan kysyi, mutta huomatessaan hölmistyneet ilmeemme, hän jatkoi: - Tietenkin Totuutta ja tehtävää!

- Toi on muuten hyvä idea! Mä oon mukana! Jossukin sanoi innostuen jostain jääkaapin suunnalta.

- Niin on! Mäkin tuun! hihkaisin ja pudottauduin sohvalta lattialle.

- Hyvä! Mennään vaikka tonne makkarin lattialle, Tristan ehdotti saaden meiltä myöntäviä vastauksia.

 

Arvoimme ensin aloittajan, joka paljastui Jossuksi, ja kysyimme häneltä perinteisen ”totuus vai tehtävä”-kysymyksen.

- Tehtävä, Jossu vastasi epävarmasti.

- Alotetaan kesyllä. Juokse mökki kymmenen kertaa ympäri, Tristan sanoin ensimmäisen keksimänsä tehtävän.

- Tosi kesyä, Jossu tuhahti sarkastisesti.

- Mut miten me tiedetään, et se tekee sen? Tristan kysyi keksimästään tehtävästä ja jatkoi: - Mä en ainakaan tonne ulos mee.

- Helppoo. Mökistä ei pääse läpi ja me katotaan ikkunasta. Jossu kiertää kokoajan samaan suuntaan, joten ei oo mahdollista huijata, selitin mielestäni yksinkertaisen asian.

- Aivan! Hyvä, että meillä on joku fiksu mukana, Tristan sanoi hymyillen ja laittoi kätensä harteilleni.

Hilauduin hieman lähemmäs Tristania.

- Yäh, mä meen äkkiä, koska mä en jaksa kattella teidän kuhertelua, Jossu sanoi muka pahoinvoivannäköisenä.

- Niin, jos Hessu olis täällä niin ette varmaan kuhertelis yhtään, sanoin hymyillen, mutta sarkastisesti.

Jossun kasvojen väri muuttui monta astetta punaisemmaksi ja hän vain mumisi jotain epäselvää vastaukseksi. Hymähdin, sillä olin selvästi osunut juuri arkaan paikkaan. Jossu veti äkkiä kengät jalkoihinsa, pyöräytteli silmiään ja sanoi pikaiset heipat ennen kuin hän lähti ulos.

 

Muutaman minuutin kuluttua Jossu tuli takaisin läpimärkänä.

- Kiitos, Tristan, tän mä vielä kostan, Jossu sanoi kiilto silmissään.

En voinut mitään tyrskähdykselle, jonka päästin vahingossa suustani.

Jossu katsahti minuun murhaavasti, mutta hymy pyrki väkisin hänen huulilleen.

- No niin, jatketaan. Noora, totuus vai tehtävä? Jossu kysyi puristellen hiuksiaan, jotka tippuivat vettä.

- Vaikkapa totuus, vastasin, sillä se on yleensä varma vaihtoehto.

- Sun ja Tristanin suhde asteikolla toivottomasta vuosisadan rakkaustarinaan? Jossu pamautti saman tien.

Ilmeisesti hän oli miettinyt näitä jo juostessaan valmiiksi.

- Vuosisadan rakkaustarina, vastasin varmaan tapaani ja katsahdin hymyillen Tristaniin.

- Yllätys, Jossu hymähti hiljaa, mutta niin, että sen kuuli.

- Jatkuu. Tristan, totuus vai tehtävä? kysyin vaihtaen samalla ovelasti aihetta.

- Tehtävä, Tristan virnisti.

- Mee hakeen meille limsaa ja sen jälkeen teet kymmenen haarahyppyä, punnerrusta, selkälihasliikettä, yleisliikettä ja vatsalihasliikettä pihalla, sanoin väläyttäen pepsodent smilen ja aloimme Jossun kanssa nauraa hulluna.

Kukaan ei ole väittänyt Totuutta ja tehtävää reiluksi peliksi.

 

Jaksoimme pelata Totuutta ja tehtävää suunnilleen tunnin verran. Nauroimme tämän tästä ja Emiliakin oli tullut katsomaan meitä ”kauhean metelin” vuoksi. Lopulta emme enää keksineet tehtäviä ja totesimme, että on parempi lopettaa. Jossu oli heti ilmoittanut menevänsä vessaan ja minäkin olin ajatellut hakevani karkkia, mutta Tristan esti aikeeni tulemalla juttelemaan kanssani Jossun häivyttyä näköpiiristä.

- Oliko se, mitä sä sanoit siinä Totuudessa ja tehtävässä totta? Tristan kysyi minulta hieman vakavasti.

- Mikä?

- Se vuosisadan rakkaustarina-juttu. Oliks se totta?

- No joo, kai periaatteessa, ja, siis, kai käytännössäkin. Tai siis, änkytin.

Mahtavaa, Noora! Annat hyvin itsevarmaa kuvaa itsestäsi!

- Hyvä, Tristan vastasi hymyillen ja nappasi kädestäni kiinni. - Niin mustakin!

 

Tää on vuosisadan rakkaustarina, ainakin uskon niin,

tää säilyy ja kestää päiviin tuleviin.

Tää on vuosisadan rakkaustarina, kaunis ja todellinen,

tää säilyy ja kestää mä tunnen sen.”

 

Viidennen tarinan hylkäsin ilmeisesti inspiraation puutteen vuoksi, vaikka tuosta olisi voinut saada ihan hyvän. Viimeinen muokkauspäivä on 22.11.2014.

 

Heinävintin salaisuus

 

Ilma oli mukavan leuto juoksuttaessani Celleä kentällä. Celle ravasi pitkänä ja rentona liinan päässä päästäen aina välillä satunnaisia pärskähdyksiä. Se oli ollut kaatumisen jälkeen hieman jäykkä, joten juoksutin tammaa muutamana päivänä sen jälkeen. Ponista oli tullut juoksutuksen jälkeen myös herkempi ratsastaa, joten olin päättänyt juoksuttaa sitä säännöllisemmin. Hidastin Cellen käyntiin, ja keräsin liinaa lyhyemmäksi samalla kehuen ponia vuolaasti. Vaelluksesta olisi kohta jo kolme kuukautta, mutta emme olleet vieläkään kokeilleet heinäsotamme aikana löytämäämme avainta vanhan vintin oveen. Silloin olimme päättäneet, että haluaisimme pitää salaisuuden, mutta ihan varmasti jokaisen päässä pyöri oven takana muhiva mysteeri. Avain oli haudattu heinäkasaan, josta sen halutessamme voisimme hakea, mutta kuten ilmi on jo käynyt, avain on saanut pysyä rauhassa. Keräsin liinan niin lyhyeksi, että pääsin Cellen luokse, ja lähdin taluttamaan ponia kohti tallia. Jotenkin jo arvasin, että uteliaisuus kävisi sinä päivänä liian suureksi...

 

Istuskelin oleskeluhuoneen sohvalla näpräten kännykkääni. Välillä käänsin katseeni heinävintin oveen, jota tuijotin jokaisella kerralla hetken. Se tuntui kutsuvalta, ja kerran jo meinasinkin mennä ovesta sisään etsimään avainta, mutta päätin, että kaikkien kuuluisi olla mukana todistamassa tärkeää hetkeä. Niinpä näpytin ryhmäämme lyhyen, mutta napakan viestin, jossa käskin kaikkia tulemaan tallille ratkomaan salaisuutta. Parin minuutin sisään heiltä...”

 

Okei, alussa vähän huijasin. Ilmeisesti viimeisen tarinan olinkin kaivanut tabletilta, mutta en sitä vaan muistanut. No mutta anyways, tässä tämä vähän myöhästynyt spessu nyt olikin. Kiitän kaikkia, jotka ovat olleet Noora-tarinoiden ensimmäisenä vuonna mukana. Kiitän Nooraa, joka on jaksanut seikkailla uskollisesti. Kiitän Jossua ja Hessua, jotka ovat tarinoissa mukana myös olleet. Kiitän...

Ai täh, eikö me ollakaan Oscar-gaalassa?

Ei siis, no hei hei vaan sitten!

 

--

Katajalehdon tallin omistaja 9.2.2014 - ♥

March 17, 2015 at 2:01 AM Flag Quote & Reply

Emilia Kataja
Site Owner
Posts: 67

Kun epätäydellisyys on täydellistä - Noora & Celle 1 v.

 

(Musiikin saat TÄSTÄ, yritä saada musiikki osumaan sanoihin oikein ja aloita lukeminen heti, kun alkusoitto alkaa)

 

Kaviot tanssivat hiekassa ravin tahtiin. Tuntui kuin pienimmätkin pärskähdykset olisivat kaikuneet muuten tyhjässä maneesissa. Takajalat polkivat tasaisesti liikkeen tahdissa. Cellen korvat olivat kääntyneet minua kohti. Se oli koska tahansa valmis tekemään mitä tahansa.

Yhdellä pohkeen painalluksella nostin laukan. Vai oliko se Celle, joka laukan nosti, sitä en tiedä. Niin kuin en ole vuoden kuluessa koskaan tiennytkään.

Laukka liisi pehmeästi eteenpäin. Ne askeleet olivat minulle tutummat kuin mitkään. Tamman laukassa on aina samanlainen rullaus, johon pääsen joka kerta helposti mukaan.

 

You're the light, you're the night

You're the color of my blood

You're the cure, you're the pain

You're the only thing I wanna touch

Never knew that it could mean so much, so much

 

Celle lähti kulkemaan reippaasti käyntiä puhallellen ilmaa sieraimistaan. Tein voltteja ja pysähdyksiä molempiin suuntiin, jonka jälkeen nostin ravin. Celle ravasi pehmeästi ja pitkää askelta, kunnes se yhtäkkiä hyppäsi uran sisäpuolelle ja säntäsi laukkaan. En kuitenkaan pelästynyt, vaan käänsin Cellen pienelle voltille ja siirsin sen takaisin raviin.

 

So love me like you do, love me like you do

Love me like you do, love me like you do

Touch me like you do, touch me like you do

What are you waiting for?

 

Kavioiden kopina sai linnut pyrähtelemään puista, mutta Celle ei niistä välittänyt. Se oli pitkästä aikaa päässyt maastoon jäiden sulettua. Askel oli paljon innokkaampaa kuin hetki sitten maneesissa. Laukka otti alleen lisää kierroksia ja muuttui lennokkaammaksi. Ohi vilahti uimaranta, jossa kesällä oli ollut monta hyvää hetkeä.

 

Celle tyytyi pikkupukkeihin, mutta yhtäkkiä se kääntyi äkisti ja minä molskahdin veteen. Vettä tunkeutui suuhuni, mutta sylkäisin sen ulos. Nousin äkkiä ylös ja lähdin hakemaan Celleä, jonka Tristan oli saanut kiinni.

 

Yeah, I'll let you set the pace

Cause I'm not thinking straight

My head spinning around I can't see clear no more

What are you waiting for?

 

Me lensimme.

Tuntui kuin muu maailma olisi hävinnyt ympäriltämme.

Tai pysähtynyt.

Voltti meni ohi silmänräpäyksessä.

Keskiympyrä meni kuin unessa.

Raviin siirtymä ja täydellinen keskiravipätkä.

Ohjelman loppua en sitten muistakaan. Se oli niin automaattinen, että en edes ollut varma, kumpi meistä sen oli mennyt. Muistan vain, että havahduin vasta, kun katsomossa raikuvat aplodit täyttivät maneesin.

 

Annoin Cellen venyttää laukkaansa täyteen vauhtiin. Edessämme siinsi pitkä sänkipelto, jolla olimme laukanneet lukemattomia kertoja. Celle kiskaisi päätänsä ylös ja kiihdytti laukkaa entisestään. Tunsin itseni vapaaksi aina tällaisina hetkinä. Ja niitähän Cellen kanssa oli riittänyt.

 

Annoin nahkaohjien valua sormieni välissä hieman pidemmiksi ja annoin Cellen koventaa vauhtiaan. Letkamme kiisi nopeasti ja lenkki oli jo loppupuolella.

 

Hetken aikaa jaksoin köpöttelyä, mutta sitten minun oli pakko päästä laukkaamaan ilman jalustimia. Siispä annoin Cellelle laukkapohkeet ja nousin pieneen kevyeen istuntaan pitäen ponin harjasta kiinni. Vedet valuivat silmistäni nauttiessani vauhdin hurmasta ja en olisi malttanut lopettaa.

 

What are you waiting for?

 

Laukka muuttui raviksi, joka muuttui käynniksi. Ohjat valuivat pitkiksi. Annoin jalustinten irrota jaloista. Kiersin käteni Cellen tukevan kaulan ympärille. Hetki oli yksi niistä, jonka saattoi toivoa jatkuvan ikuisesti. Yhtäkkiä kuitenkin Celle pysähtyi ja laski päänsä syödäkseen edellisvuoden heiniä pellosta. Hetken päästä istuinkin pellossa tyylikkään kuperkeikan saattelemana. Taivutin päätäni taaksepäin nähdäkseni Cellen, ja minua rupesi naurattamaan. Ei meidän arkemme koskaan ole täydellistä ollutkaan eikä tarvitsekaan olla. Celle pukkasi minua turvallaan kuten aina halutessaan herkkuja. Nousin hyväntuulisesti pystyyn. Kun Celle katsoi minuun suupielet heiniä törröttäen, minua alkoi taas naurattaa.

Ei tarvitse olla täydellistä, kunhan on hauskaa.

 

Love me like you do, love me like you do

Love me like you do, love me like you do

Touch me like you do, touch me like you do

What are you waiting for?

 

Selkään päästyäni matkamme jatkui tahdikkaassa ravissa. Maastoradan ohi mentyämme aloin miettiä, että kevät tulisi oikeasti jo pian. Päivät pitenisivät, ja päivien laskeminen kesälomaan alkaisi. Mukana tulisivat maastoesteet, kentällä ratsastaminen, lämpimät kelit, maastovaellukset...

Silloin tajusin, että kulunut vuosi oli vasta kauniin ystävyytemme alkua...

 

 

Noora & Celle ♥ ~ kun epätäydellisyys on täydellistä

 

--

Katajalehdon tallin omistaja 9.2.2014 - ♥

March 18, 2015 at 9:35 AM Flag Quote & Reply

You must login to post.